Kohti tasapainoa

Valtionvarainministeri Urpilaisen mukaan Suomi on sumussa. Ei
siis ole tietoa missä ollaan ja mihin ollaan menossa.

Suunnistus haluttuun päämäärään ei onnistu ellei tiedetä missä
ollaan. Siksi yhteiskunnallisen ja taloudellisen tilanteen
selvittämiseen - paikallistamiseen - pitää olla jatkuvasti
mahdollisuus. Pitää olla rohkeutta kuunnella kaikkia arvioita
siitä, missä olemme. Ellei tällaista rohkeutta ole,
kiusalliset, eliitin mielestä väärin ajattelevien esittämät
arviot sivuutetaan. Näin on käynyt. Ja nyt ollaan sumussa.

On kysymys mm. siitä, että tosiasioiden tunnistaminen ja
tunnustaminen on kiusallista niille, jotka ovat nykyisen
globalisaatiopolitiikan ja uusliberalismin takana.

Yksi esimerkki: Suomessa tehtyjen työtuntien määrä väheni
vv. 1990-2006. Samaan aikaan kokonaistuotanto (BKT)
kaksinkertaistui ja vienti kolminkertaistui. Tuotanto siis
kasvoi voimakkaasti yhtä aikaa kun ihmistyön määrä väheni.
Mihin johtopäätökseen tästä pitäisi tulla? Siihenkö, mitä
nyt tarjotaan ratkaisuksi: Työuria on pidennettävä?

Samaan asiaan liittyy julkinen valhe työttömyyden määrästä.
Todellinen työttömien määrä on noin kaksinkertainen
virallisiin tilastoihin verrattuana. Tilanne on sama niin
Suomessa, koko EU:ssa, kuin esim. USA:ssa. Rakenteellinen
suurtyöttömyys on peitetty tilastokikkailulla.

Kun koneilla ja tuotannon tehostamisella korvataan ihmistyötä,
pitäisi tuloksena olla pyrkimys työajan lyhentämiseen, työn
jakamiseen ja siihen, että työn ja tuotannon tulokset pitää
saada hyödyttämään entistä paremmin kaikkia kansalaisia.

Tämä on kuitenkin liian arka aihe niille, jotka hyötyvät
pääomasiirtojen vapauttamisesta. Ja myös niille, jotka
toteuttavat keskittämispolitiikkaa.

On sanottu, että emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla
samoin kuin silloin kuin loimme niitä. Kuitenkin
nykytilanteesta pyritään eteenpäin samojen ns.
asiantuntijoiden voimin, jotka ovat nykyiseen tilanteeseen
vieneet. Kelvottoman järjestelmän asiantuntijat ohjaavat
meitä sumussa eteenpäin.

Niin kiire ei saisi sumussa matkaavilla olla, etteikö voitaisi
pysähtyä ja selvittää perusteellisesti onko suunta yhtään
oikea.

EU:n perustuslain eli ns. Lissabonin sopimuksen yksi vaikutus
on se, että Saksa ja Ranska saavat yhdessä ajettua läpi
tahtonsa lähes missä tahansa EU-asiassa. Tätä valtaa ne myös
käyttävät. Tai oikeammin sanottuna Saksan ja Ranskan johto
käyttää, sillä kansalaisten tahto ei ole määräävässä osassa.

Saksan ja Ranskan johtajien tuore esitys sisältää mm.
euroalueen "yhteisen" taloushallinnon perustamisen. Ihmisiä
hallitaan sanoilla. Yhteisyys myy paremmin kuin taannoisen
Euroopan suurvallan rakentamisen tunnus: yksi kansa,
yksi valtakunta, yksi johtaja.

Esitetyn EU:n taloushallituksen sanotaan vievän unionia kohti
liittovaltiota. Niinpä kyllä. Tosin EU toimii jo kuten
liittovaltio. Lissabonin sopimus on liittovaltiosopimus,
jota toteutetaan määrätietoisesti.

EU on alun perin ollut liittovaltiohanke. Kohti liittovaltiota
on menty pienten askelten politiikalla. Vähän kerrassaan,
mutta koko ajan samaan suuntaan. Kriisitilanteet ovat
tarjonneet mahdollisuuden suurempiin harppauksiin. Niin
nytkin. Euron ja maailmantalouden kriisi antaa mahdollisuudet
voimistaa sitä politiikkaa, joka on kriisit aiheuttanut. Näin
voi tapahtua, koska edustuksellinen poliittinen järjestelmä
on antautunut suuren rahan pikku apulaiseksi. Lainsäädäntöä
ohjaavat erityisesti EU:ssa suuryritysten edustajat.

EU:n perustuslaki torjuttiin monissa jäsenmaissa. Sama
sisältö hymneistä ja julistuksista siivottuna ajettiin
kuitenkin väkisin läpi. Nyt EU-valtiota rakennetaan
määrätietoisesti. Kerrotaan, että "yhteistyön" tiistäminen
on välttämätöntä, jotta kriisistä selvitään. Kyse ei
todellakaan ole yhteistyöstä vaan kansainvälisistä
alistussuhteista. Yhteistyötä voi tehdä vain sellainen,
joka päättää omista asioistaan.

EU-valtiota rakennetaan kertomatta kansalaisille mistä
todellisuudessa on kysymys. Meno on monelta osin kuin
Neuvostoliitossa. Toki nyt kyseessä on pehmeämpi
harvainvalta.

On jo korkea aika keskustella myös julkisuudessa nykyisen
politiikan todellisista vaihtoehdoista. Itsenäisyyspuolueen
mielestä tarvitaan suoraa demokratiaa, siis sitovia
kansanäänestyksiä, Suomen valtiollisen itsenäisyyden
palauttamista EU:sta eroamalla, oman rahan ja
talouspolitiikan palauttamista sekä rahan hallinnan
siirtämistä valtiolle.

Ex-pääministeri Paavo Lipponen ilmoitti mahdollisesta
ehdokkuudestaan presidentin vaaliin. Lipposen vaalikiinnostus
on helppo ymmärtää ainakin yhdessä suhteessa. Presidentin
vaalissa on kysymys Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta.
Presidentin vaali on Natovaali, koska presidentin leikatutkin
valtaoikeudet sisältävät ulkopolitiikan johtoroolin.

Gallupjohdossa oleva Nato-jäsenyyttä kannattava Sauli
Niinistö saa vielä erilaisia haastajia. Jos Lipponen valitaan
Sdp:n ehdokkaaksi, pelistä ovat pois Nato-jäsenyyteen
nihkeästi suhtautuvat Sdp:n ehdokkaat.

Heikkouden tilassa olevasta Keskustasta ei odoteta vahvaa
haastajaa Niinistölle. Suurimmaksi puolueeksi nousseen
Perussuomalaisten puheenjohtaja näyttää kyselyjen mukaan
herättävän presidentin vaalissa melkoisen kannatuksen
lisäksi hyvin suurta vastustusta.

Näin ollen Lipposen ehdokkuus näyttäisi tasoittavan tietä
Niinistön valinnalle. Lipposen pääministerityöt
eriarvoisuuspolitiikan arkkitehtinä ovat niin monella
muistissa, että on vaikea uskoa hänen valintaansa. Samaa
politiikkaa toteuttanut Lipposen ministeritoveri Niinistö
näyttää näiden kahden vertailussa lähes sosiaalitädiltä.

Niinistö ja Lipponen ovat kertoman mukaan istuneet vuosia
samassa herraseurassa miettimässä miten suuri haave Suomen
viemisestä Natoon toteutetaan. Yli nykyisen eduskuntakauden
istuva tuleva presidentti on asiassa tärkeällä paikalla.

Suomalaisten suuren enemmistön kannattama sotilaallinen
liittoutumattomuus on jo menetetty, kun Suomi on sidottu
EU:n rakenteilla olevaan ulko-, turvallisuus- ja
puolustuspolitiikkaan. Tästä kehityksestä olisi tärkeää
keskustella myös julkisuudessa.

Nähtäväksi jää onko presidentin vaalissa ehdokasta, joka
selkeästi ja uskottavasti torjuu Nato-jäsenyyden.
Sellaisella ehdokkalla pitäisi olla mahdollisuudet
toiselle kierrokselle ja jopa voittoon taustaryhmästä
riippumatta.

Meneillään on talousjärjestelmän kriisi. Sen tekee erityisen
vakavaksi monen eri kriisin yhtäaikaisuus. Kansainvälinen
kasinotalous on luonut valtavan keinottelukuplan, joka puhkesi
v. 2008 vain osittain. Maailman pörssi-, valuutta- ja
johdannaiskaupan yhteenlaskettu arvo oli v. 2007 yli
40-kertainen kokonaistuotantoon verrattuna. Tätä kuplaa on
viime vuosina täytetty uudestaan kuin se olisi luonnollinen
osa taloutta. Keinottelutalous luo itse toistuvia kriisejä.

Valtioiden velkakriisejä on ollut ennenkin. Erilaista on
tällä kertaa se, että monet valtiot ovat luopuneet rahan
hallinnnasta ja luovuttaneet sen ns. markkinoille. Vastuu
ongelmista on jätetty kansalaisille. Julkinen talous eli esim.
terveydenhoito ja koulutus näyttävät järjestelmän kannalta
olevan ongelma, joita hoidetaan kurinpitoa lisäämällä.
Julkisen sektorin leikkaukset syventävät talouskriisiä
entisestään.

Nykyistä talousjärjestelmää pitäisi uudistaa merkittävästi.
Voi olla, että se ei ole mahdollista, koska ne, jotka vallan
ja rahan keskittämisestä hyötyvät, eivät halua todellisia
muutoksia. Voi olla, että koko talousjärjestelmä kokee
Neuvostoliiton hajoamisen verrattavan romahduksen. Joka
tapauksessa on valmistauduttava toisenlaiseen
talousjärjestelmään. Sen lähtökohtana ei pidä olla harvoja
hyödyttävä kaikkien kilpailu kaikkia vastaan vaan kaikkien
pärjääminen.

Sosialismin ja kapitalismin epäonnistuminen on kirvoittanut
esityksiä vaihtoehdoista jo vuosikymmenten ajan. Kolmas tie
on kielikuvana kulutettu loppuun, vaikka sen aika on
todellisuudessa vasta edessä. Mallia voi ottaa ns.
sekataloudesta, joka oli Pohjoismaissa toimivaa todellisuutta
vuosikymmenten ajan 1980-luvulle asti.

Kestävässä taloudessa rahan ei pidä olla yksityisten pankkien
luomaa velkaa vaan valtion tulee luoda itse rahansa. Pankeilta
tulee poistaa oikeus velan luomiseen tyhjästä. Rahan luomista
pitää valvoa ja kiertävää rahamäärää säädellä verottamalla.
Valtion ei siis tule painaa rahaa loputtomiin.

Valtion luomalla rahalla voidaan maksaa esim. terveyden- ja
vanhustenhoito, koulutus, poliisi, armeija, palokunnat, posti
sekä rautatiet ja muut liikenneväylät. Pankkeja ei tarvitse
kansallistaa, mutta niiden toiminta tulee järkiperäistää.
Näin valtion ei enää tarvitse pelastaa pankkeja.

EU:lla on käytössään lähes kaikki valtion toimivaltaan
kuuluvat välineet, mm. raha ja keskuspankki. Se on silti
antanut suuren osan rahan hallinnasta ns. markkinoille eli
liikepankeille ja sijoittajille. EU:n määräysten mukaan
jäsenmaat eivät saa puuttua pääomien liikkeisiin eivätkä
rahoittaa menojaan keskuspankkinsa kautta. Oleellinen
kysymys on, miksi näin. Runollisen vastauksen on antanut
länsimaiden perikadosta lähes sata vuotta sitten kirjoittanut
Oswald Spengler: "Demokratista tulee rahan pikku apulainen".
Toisin sanoen niin sanotut demokratiat ovat muuttuneet
harvainvalloiksi, joita johdetaan pienen taloudellisen ja
poliittisen eliitin etujen mukaan. Tuloksena on ollut
pääomien ja vallan keskittäminen, joka on toki tehty
hyvinvoinnin ja demokratian nimissä. EU on tämän politiikan
työväline.

Talousjärjestelmän kriisin ytimessä on demokratian kriisi.
Kyse on siitä keiden ehdoilla ja keiden hyväksi päätöksiä
tehdään. Talouden ja markkinoiden tulee olla ihmisiä varten
eikä päinvastoin niin kuin nyt näyttää olevan. Tässä
kokonaisuudessa EU on ongelma. Ratkaisun avain on toimivissa
demokratioissa. Suomen osalta se tarkoittaa valtiollisen
itsenäisyyden palauttamista, eroa EU:sta ja eurosta.

Amerikkalaisen sanonnan mukaan "jos se näyttää ankalta,
kävelee kuin ankka ja ääntelee kuin ankka, se todennäköisesti
on ankka".

Euroopan unionilla on parlamentti ja EU:n komissio on
eräänlainen virkamieshallitus. Unionilla on myös keskuspankki,
raha, tuomioistuin. EU:n lait ovat jäsenmaiden lakien
yläpuolella ja EU:n tuomioistuimen päätökset ovat
ylemmänasteisia kuin jäsenmaiden tuomioistuinten päätökset.

EU:n Lissabonin sopimus on liittovaltion perustuslaki, joka on
ollut voimassa pian kaksi vuotta. Tuo sopimus teki unionista
oikeushenkilön, joka voi solmia kansainvälisiä sopimuksia
jäsenvaltioiden puolesta. Tässä tapauksessa oikeushenkilö on
yhtä kuin valtio. Lissabonin sopimus määrää, että jäsenmaiden
talous-, työllisyys- ja sosiaalipolitiikat yhtenäistetään.
Sopimus myös vie eteenpäin EU:n ulko-, turvallisuus- ja
puolustuspolitiikkaa. Tähän kaikkeen on Suomi sidottu EU:n
jäsenenä.

On sanottu, että EU:lta puuttuu vain kaksi valtioiden
toimivaltaan kuuluvaa asiaa, verotusoikeus ja oikeus sodan
aloittamiseen. EU:n jäsenmailtaan keräämä jäsenmaksu on jo
eräänlaista verotusta. Muunlaisiakin EU-veroja valmistellaan.

EU toimii kuin valtio, käyttäytyy kuin valtio ja näyttää
(liitto)valtiolta. EU toimii kuin valtio koska se on valtio.

Nyt meille kerrotaan, että EU kehittyy liittovaltion suuntaan.
Voi hyvänen aika. Kaksikymmentä vuotta sitten tuo olisi ollut
uutinen.

Nyt on aika jo uutisoida, että meillä on myös muita
vaihtoehtoja kuin "sopeutuminen". Meidän ei ole pakko alistua
suurten EU-maiden ja suuryritysten johtaman demokratian
vastaisen suurvallan rajamaaksi.

Parempi vaihtoehto on valtiollisen itsenäisyyden
palauttaminen. Se voi tapahtua eduskunnan enemmistön
päätöksellä. Sitä voi edeltää kansanäänestys asiasta.
Suomalaisilla on oikeus saada äänestää uudelleen
EU-jäsenyydestä varsinkin kun käytännössä kaikki EU:sta
luvattu hyvä on jäänyt saamatta.

Kaupankäynti ja ihmisten vapaa liikkuminen onnistuvat ilman
EU-jäsenyyttä joko Euroopan talousaluesopimuksella tai
erillissopimuksilla. Kansainvälinen yhteistyö onnistuu
paremmin ilman EU-jäsenyyttä, joka on enemmän alistus-
kuin yhteistyösuhde. Itsenäisyyttä tarvitaan hyvinvoinnin
perustaksi.