Kohti tasapainoa

Kreikka ei pysty maksamaan yli 300 miljardin euron velkaansa. Kreikan velat on sosialisoitu eurooppalaisille veronmaksajille – myös suomalaisille.

Kreikka otettiin euroon vaikka se ei ole missään vaiheessa täyttänyt euroon ”pääsylle” asettuja vaatimuksia. Eivät niitä ole täyttäneet myöskään esim. Belgia ja Italia. Kreikan valtion talousluvut olivat väärennettyjä. Väärennettyjä ovat olleet myös Euroopan unionin taloussopimukset, koska niitä on noudatettu vain silloin, kun unionin johtavat maat ovat halunneet.

Euro on ennen muuta poliittinen hanke. Se on EU-liittovaltion ehkäpä tärkein osatekijä. Siksi euroeliitti ei halua päästää Kreikkaa ulos eurosta. Omaan rahaan siirtyvä Kreikka nousisi vähitellen, ehkä nopeastikin jaloilleen. Sellaista esimerkkiä ei euroeliitti suin surminkaan halua. Siksi Kreikan kriisissä nähtäneen vielä uusia kuvioita.

Myöskään Kreikan nykyinen pääministeri ja hänen puolueensa ei halua maataan ulos eurosta. Kreikkalaisten kiintymystä euroon selittää osaltaan pitkään jatkunut korruptio ja muu vallan väärinkäyttö. Sama asia on todettu Suomessakin mm. näin: ”On hyvä, että asioista päätetään Brysselissä, kun meillä on niin huonot päättäjät”.

Kreikkalaiset ovat saman europropagandan uhreja kuin suomalaiset. Kreikkalaisillekin on kerrottu, että ilman euroa ja EU:ta jäämme Euroopan ulkopuolelle. Ja monet ovat uskoneet. Alistussuhde EU:hun ja sen taustavoimien ohjaamaan politiikkaan on onnistuttu myymään rauhan projektina ja yhteistyönä.

Suomi tulee kokemaan miljardiluokan menetykset eurokriisistä. Mikään taho ei ole valmis ottamaan vastuuta mistään tehdyistä päätöksistä. Nehän ovat olleet aina ”ainoita oikeita”.

Euron idea löytyy kun katsotaan EU:n taustavoimia. Niitä ovat suurten jäsenmaiden lisäksi suuryritykset, –sijoittajat ja –pankit. Nämä ovat suuresti hyötyneet, kun EU:n lainsäädännön ja euron avulla on yksityistetty valtioiden – siis kansalaisten yhteistä – omaisuutta ja ajettu alas julkista sektoria. On viety valtioiden itsenäisyys ja mahdollisuus aidon kansanvallan toteuttamiseen. On poistettu esteet pääomien siirtelyltä ja tehty verojen välttely joillekin lailliseksi. Miljonäärien määrä kasvaa yhdessä eriarvoisuuden ja köyhyyden kanssa.

Tätä politikkaa toteuttaa Suomenkin EU-hallinto, niin sanottu hallitus.

Taloustieteilijä Michael Hudson sanoi, että ”Ei pankeilta ole pakko lainata, hallitukset voivat tehdä samoja temppuja kuin yksityiset pankit omilla tietokoneillaan, veloittamatta samanlaisia korkoja”. Itsenäisyyspuolue on kertonut samaa vaaliteemallaan Omalla rahalla tulevaisuuteen.

Kaikkien pärjäämisen ja aidon kansanvallan pohjaksi tarvitaan valtion itsenäisyyttä. Siihen kuuluu itsenäisen lainsäädännön, tuomiovallan ja ulkopolitiikan lisäksi myös oma raha. Kreikkalaisten osalta siihen siirtyminen on kreikkalaisten asia ja Suomessa suomalaisten.

Alpo Rusi kirjoitti äskettäin mielipidekirjoituksessaan, että "Suomi on vaarassa joutua puskurivaltioksi Naton ja Venäjän väliin". Rusin mielestä Suomen ja Ruotsin pitää selvittää mahdollista Nato-jäsenyyttä yhdessä.

Puskurivaltio-sanalla on yleensä negatiivinen kaiku. Wikipedian mukaan "Puskurivaltio on usein naapureitaan heikompi ja se voi siksi joutua näiden riita-alueeksi. Vahvemmat naapurit saattavat jopa jakaa sen keskenään." Riita-alueeksi tai jaetuksi joutumista ei kukaan tietenkään maalleen toivo.

Termille löytyy kuitenkin myös rakentavampi merkitys samasta lähteestä: "Puskurivaltio on kahden mahdollisesti keskenään vihamielisen valtion välissä sijaitseva kolmas valtio, joka sijainnillaan saattaa estää näiden valtioiden väliset suorat sotilaalliset yhteenotot." Tämä asema on jo toivottavampi – ja juuri siihen Suomi puolueettomuuspolitiikkansa vuosikymmeninä aktiviisesti pyrki.

Jos mietitään vielä hetki sanojen merkityksiä, niin puskurihan on tarkoitettu ottamaan iskuja vastaan. Tällainen asema Suomelle on tarjolla nimenomaan Naton jäsenenä: jäsenyys muodostaisi Suomesta välittömästi Venäjän ja Naton riita-alueen, ja jäsenyydestä huolimatta olisimme väistämättä naapuri-Venäjää heikompi – eli puskurivaltio-termin kielteiset ulottuvuudet toteutuisivat kohdallamme. Riippumatta mahdollisen konfliktin lopputuloksesta puskurille – siis Suomelle – kävisi joka tapauksessa huonosti. Ja tämän pitäisi riittää päätöksenteon pohjaksi suomalaisille.

Rusin mielipiteessä kiteytyykin Suomen turvallisuuspoliittisen aseman väärin ymmärtäminen. Suomen elintärkeä etu on nimenomaan olla rauhantekijä-puskurivaltio Venäjän ja Naton – tai "Lännen" - välissä.

Suomen turvallisuuteen vaikuttaa ratkaisevalla tavalla se, miten maamme toimet koetaan Venäjän johdossa. Tämä ei johdu Suomen itsensä merkittävyydestä, vaan siitä, että Venäjän toiseksi suurin kaupunki, Pietari ja sotilaallisesti tärkeä Murmansk sijaitsevat Suomen rajan läheisyydessä. Venäjä ei halua lähialueelleen muiden suurvaltojen aseellisia joukkoja. Jos tämä asenne tuntuu vaikealta hyväksyttäväksi, voi miettiä hyväksyisikö USA venäläisten tukikohtien rakentamista Meksikoon tai Kanadaan. Tuskin.

Erityistä Venäjän turvallisuuseduissa on Suomen kannalta se, että Venäjä on suurvalta, joka voi ajaa etujaan myös omien rajojensa ulkopuolella. Venäjä toimii suurvaltojen tapaan. Sen toimia ei tarvitse hyväksyä, mutta Suomen turvallisuuden kannalta niitä on täällä elintärkeää ymmärtää.

Jos ja kun pystymme näkemään Venäjän turvallisuusedut Suomen suunnalla, meidän pitäisi myös nähdä miksi Venäjä voimakkaasti vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Kyse on samasta ilmiöstä, jonka takia presidentti J.K. Paasikiven johdolla luotiin Suomen puolueettomuuspolitiikan linja Neuvostoliiton kanssa käytyjen sotien jälkeen. Puolueettomuuspolitiikan ideana oli taata se, että Suomen aluetta ei käytetä astinlautana mihinkään suuntaan.

On hirmuista, että puolueettomuuspolitiikan oppi on Suomen käytännön politiikasta pois pyyhkäisty. A.Stubbin sanoin: Puolueettomuus heitettiin ikkunasta ulos, kun Suomi liittyi EU:hun.

Puolueettomuuspolitiikka ei kuitenkaan ole vanhentunut. Sitä voidaan ryhtyä toteuttamaan uudelleen. Natoon jo pitkälle kytketty EU-Suomi toteuttaa nyt kuitenkin päinvastaista politiikkaa, joka pahimmillaan voi käydä hyvin kalliiksi suomalaisille.

Vielä kerran: Venäjä ei uhkaa Suomea ellei Suomen alueen kautta ole mahdollista tuottaa uhkaa Venäjälle. Itsenäinen ja puolueeton Suomi ei voi olla uhka Venäjälle. Sellaiseen asemaan, rakentavaksi ja aktiiviseksi "puskurivaltioksi", Suomen tulee pyrkiä ja nimenomaan oman etumme vuoksi.

Suomalaisen ”hitautta on sekin, että hän kestää paljon, ennen kuin suuttuu, mutta kun hän on kerran vihastunut, niin hän vihastuu silmittömästi. Hän kärsii nöyränä kovan katovuoden, mutta nurisee, jos vähäinen sade tulee sopimattomaan aikaan. Hän antaa anteeksi sille, joka on hävittänyt hänen omaisuutensa, mutta jos joku varastaa häneltä marhaminnan, hevosen talutusköyden, (hän) tekee siitä käräjäjutun”. Näin kuvasi Topelius tyypillistä suomalaista v. 1875 ilmestyneessä Maamme-kirjassa.

On sanottu, että joka yleistää, on hölmö. Kuitenkin Topeliuksen kuvauksessa suomalaisuudesta on jotakin ohittamatonta. ”Hän saattaa nähdä kultaläjiä jalkainsa edessä, mutta ei tule kurottaneeksi kättänsä niitä ottaakseen.” Tuosta nousee mieleen viime aikojen tuottavien valtionyritysten myynti – ja jopa lahjoitus, kuten Soklin kaivoksen miljardiomaisuuden kohdalla – ulkomaisille sijoittajille. ”Kun hän näin vuorotellen tuhlaa ja näkee nälkää, rikastuvat muukalaiset hänen kustannuksellaan”, kirjoittaa Topelius.

”(Hänellä) on hyvä luontainen ymmärrys, mutta ketään ei voi niin helposti pettää kuin häntä.” Tuoreet hallituspuolueet ja nykyiset ministerit pettivät ennen vaaleja antamiaan lupauksia. Kohua on kyllä syntynyt, mutta se on hälvenemään päin. Kukaan ei odota, että petoksesta seuraa sen kummempaa. Odotusarvo on, että kaikki pettävät ja että jos äänestää toisin kuin on totuttu, menevät äänet hukkaan.

”Häntä inhottavat kaikki uudet mallit ja tavat, mutta kun muut ovat jo lopettaneet käyttämästä niitä, silloin (hän) ihastuu niihin.” Menemättä romukuparin keräykseen, jolla piti ostaa Suomeen kuningas ensimmäisen maailmansodan hävinneestä Saksasta tai Suomen kohtalon liittämisestä Natsi-Saksaan 1940-luvulla, löytyy Suomesta tuoreita esimerkkejä menneisyyteen ripustautumisesta. Eriarvoisuutta ja köyhyyttä tuottava uusliberalismi on henkisesti hylätty maailmalla, mutta täällä sitä ryhdytään vasta toden teolla toteuttamaan. Sotilasliitto Nato on menneisyyden jäänne, mutta nyt siihen on täällä ainakin vallanpitäjien keskuudessa ihastuttu.

Ei liene sääntöä ilman poikkeusta. Ja todellisuus on vieläkin moniulotteisempi kuin Topeliuksen laaja kuvaus suomalaisuudesta. Se kuitenkin haastaa erittelemään yhteiskunnallista todellisuutta.

Kyky eritellä elämäänsä oli jo antiikin Epikuroksen mukaan yksi ihmisen onnellisuuden osa. Jos näin on, miksi se ei olisi myös osa yhteiskuntaelämän onnistumista. Sama asia on sanottu myös toisin: Demokratia syntyy keskustelusta. Vaikka emme ole tottuneet päättämään omista asioistamme, ei ole myöhäistä opetella.

Politiikassa ja yhteiskunnassa on kyse kehityksen suunnasta. On kysyttävä mennäänkö oikeaan vai väärään suuntaan. Sen arvioimisessa ratkaisevaa on näkökulma. Onko kyse kaikkien pärjäämisestä vai vain joidenkin hyvinvoinnista.

Moni suomalainen näkee, että vallan ja pääomien kasautumisen sekä eriarvoisuuden kasvun suunta on väärä. Meneillään on harvainvallan ja kansanvallan kamppailu. Sen lopputulos on selvä. Harvainvalta tulee näennäisestä vahvuudestaan huolimatta häviämään, kun kansalaiset laajasti heräävät toimimaan muutoksen puolesta.