Kohti tasapainoa

Euro ja EU ovat kriisissä, jolle ei näy loppua. Euro on
itsessään suuri ongelma, koska sama valuutta ei toimi
erilaisten talouksien ja toimintakulttuurien oloissa.

EU:n taustavoimien ja euroeliitin ratkaisu euron ongelmiin
on kurin lisääminen. Se merkitsee liittovaltion syventämistä,
nyt vielä jäljellä olevan vähäisen päätösvallan siirtämistä
pois jäsenmaista. EU:n perustuslakia, "perussopimusta"
aiotaan muuttaa, jotta tämä olisi mahdollista.
Kansalaisten mielipidettä muutoksiin tuskin kysytään.

Tulossa on muuallakin kuin Kreikassa terveydenhoidon,
sosiaaliturvan ja koulutuksen lisäleikkauksia riippumatta
siitä, miten taloudessa muuten menee. Tämä on helppo
ymmärtää kun tiedetään, että EU:n päätöksentekoa ohjaavat
suurten jäsenmaiden päättäjien lisäksi suuryritysten
lobbarit.

Euron ja EU:n kriisiä käytetään hyväksi. Kriisin varjolla
toteutetaan suunnitelmia, joilla ei ole kansalaisten
enemmistön tukea. Julkisten menojen leikkaaminen, vallan
siirtäminen jäsenmaista EU:n elimille ja myös EU:n
ulko- ja turvallisuuspolitiikan toteuttaminen saavat nyt
lisää vauhtia.

EU-kriittisyys on noussut Suomessa viime vaaleissa
eduskuntaankin. Kriittisyys ei kuitenkaan riitä. Kun halutaan
politiikan muutosta, tarvitaan selkeitä vaihtoehtoja
harjoitettavalle politiikalle.

EU-kriittisyys, joka ei esitä todellisia vaihtoehtoja, vain
tukee nykyisen politiikan jatkumista. Näin käy, kun annetaan
ymmärtää, että huonon politiikan moittiminen olisi jokin
vaihtoehto. Ei se ole. EU:n muuttaminen paremmaksi taas on
toivoton yritys.

EU-jäsenyyden ja nykyisen politiikan vaihtoehto on Suomen
itsenäisyyden ja oman rahan palauttaminen. Tämä tarkoittaa
EU:sta eroamista. Se voi tapahtua eduskunnan enemmistön
päätöksellä.

Olisi jo aika käydä keskustelua myös siitä, mitä euron ja
EU:n jälkeen. Avoimen julkisen keskustelun puuttuminen
pahentaa ja jyrkentää kriisejä, joita edessämme on.

Eduskunta hyväksyy tänään perustuslain muutoksen, jossa
EU-jäsenyys kirjataan perustuslain ensimmäiseen pykälään.
Joidenkin mielestä kyseessä on lähinnä muodollisuus. Suomihan
on ollut EU:n jäsen jo vuoden 1995 alusta.

EU-jäsenyyden kirjaamisella maamme perustuslakiin on toki
jokin tarkoitus. On ilmeistä, että EU-jäsenyydestä pyritään
näin tekemään osa maamme laillista järjestystä. Yritys
kuitenkin epäonnistuu. Tuloksena on perustuslain ytimen,
eli valtiosäännön väkivaltainen kohtelu. Muutoksen jälkeen
tulee samassa perustuslain pykälässä olemaan kaksi määräystä,
jotka ovat ristiriidassa keskenään. Muutoksen jälkeen
perustuslaki sanoo, että Suomi on itsenäinen tasavalta ja
EU:n jäsen. Nämä kaksi asiaa eivät kuitenkaan ole yhtä aikaa
voimassa todellisuudessa.

EU-Suomi ei ole itsenäinen valtio, jos valtiollisen
itsenäisyyden tarkoitetaan merkitsevän muista valtioista
riippumatonta lainsäädäntövaltaa, siihen nojautuvaa
itsenäistä tuomioistuinlaitosta ja omaa ulkopolitiikkaa.
EU-Suomi ei täytä mitään näistä määritelmistä. On toki
keksitty muita nykyiseen tilanteeseen sopivia itsenäisyyden
määritelmiä, kuten että itsenäisyys on kasvavaa riippuvuutta
muista. Suomen olematon keskustelukulttuuri on mahdollistanut
EU-valheen jatkumisen.

Jäsenyys EU:ssa on ristiriidassa myös perustuslain toisen
pykälän kanssa, jonka mukaan ylin valta tässä maassa kuuluu
Suomen kansalle. EU-Suomessa ylin valta kuuluu EU:n
toimielimille kaikissa EU:lle kuuluvissa asioissa. Ja niitä
asioita on yhä enemmän.

EU-jäsenyys toteutettiin maamme perustuslakia rikkoen. Markka
vaihdettiin euroksi maamme perustuslakia rikkoen. EU:n
perustuslaki, Lissabonin sopimus hyväksyttiin myös
perustuslakimme vastaisesti. Näitä laittomuuksia ei muuteta
miksikään kirjaamalla EU-jäsenyys perustuslakiin.

Yksi perusvika Suomen järjestelmässä on se, että eduskunta
itse tulkitsee mikä on perustuslain mukaista. Meiltä puuttuu
riippumaton perustuslakituomioistuin.

Itsenäisyyspuolue on tuonut esille EU-jäsenyyteen liittyviä
laittomuuksia. IPU on myös jo vuosia vaatinut eroamista EU:sta
ja eurosta. Mikään nykyisistä eduskuntapuolueista ei
vieläkään aja näitä tavoitteita. Yhä selvempää on, että
valtiollista itsenäisyyttä tarvitaan aidon kansanvallan ja
kaikkia koskevan hyvinvoinnin perustaksi.

Kreikan ja euron kriisit ovat jo vuosia jatkuneen
maailmanlaajuisen finanssikriisin paikallisia oireita.
Ylisuureksi paisuneen finanssisektorin myötä umpikujaan on
päätymässä koko maailmantalous. Ongelmien varsinainen ydin on
tätäkin syvemmällä:se on maailmankuvassa, yleisesti
vakiintuneessa tavassamme hahmottaa todellisuutta.

Vallitsevassa maailmankuvassa asiat hahmotetaan talouden kautta
ja sille kehiteltyjen lainalaisuuksien mukaan. Yhteiskuntien
ja ylipäätään ihmislajin olemassolon tarkoitus vaikuttaa olevan
yksiselitteisesti talouden kasvattaminen. Kasvun rajoja ei ole
tapana määritellä, vaikka lähes kaikki tietävät rajattoman
kasvun olevan rajallisessa tilassa mahdotonta. Talouden
nopealle ja välittömälle kasvulle hyväksi miellettyjä asioita
kutsutaan välttämättömyyksiksi, muu on kestämätöntä, turhaa ja
mahdotonta.

Juuri tällä hetkellä maailman vaikutusvaltaisimmat ihmiset
ponnistelevat niinkin epämääräisen asian kuin markkinoiden
luottamuksen parissa. Se on kuulemma palautettava.
Rivikansalaisen näkökulmasta markkinoiden luottamuksen
palauttaminen tarkoittaa uusia leikkauksia, kasvavia
tuloeroja, levottomuutta ja pahoinvointia, ympäristöongelmien
kaltaisten olennaisten kysymysten sivuuttamista. Markkinoiden
luottamuksen tavoittelu kävelee demokratian periaatteiden yli
ja latistaa kansanedustuslaitokset kumileimasimiksi. Kaikki
tämä tehdään kuin lepytysuhriksi arvaamattomalle ja
pahastuneelle jumalalle, jonka mielenliikkeitä ei voida
ennakoida. Markkinoiden luottamuksen saavuttamiseen ei ole
olemassa yksiselitteisiä kriteerejä, on vain
(edellä lueteltuja) keinoja, joiden väitetään lisäävän
luottamusta. Takuita sen saavuttamisesta ei kuitenkaan ole.
Mikään uhraus ei välttämättä riitä.

Väite siitä, että harjoitetun politiikan pitäisi nauttia
markkinoiden luottamusta on tietysti tarkoitushakuinen tarina.
Sen turvin on ajettu politiikkaa, jolle on olemassa
vakiintunut ja käyttökelpoinen nimi: uusliberalismi.
Kyseistä termiä ei enää juuri käytetä, koska sen
opinkappaleita pidetään itsestäänselvyyksinä.
Hyvinvointivaltion alasajo, yksityistäminen ja suuryritysten
tappioiden sosialisointi, tuloerojen kasvattaminen,
pienituloisten kannustaminen harmaan talouden piiriin
ja suurituloisten veronkierron mahdollistaminen ovat
vakiintuneet käytännöiksi, joita poliittisen uuskielen mukaan
kutsutaan joko "vastuun kantamiseksi", "hyvinvointiyhteiskunnan
puolustamiseksi" tai "kipeiksi mutta välttämättömiksi
päätöksiksi". Markkinoiden luottamuksen tavoittelu on
siis uusliberalistisen ohjelman toteuttamista.

Chilen sotilasjuntan, Thatcherin ja Reaganin aikana
ensiaskeleitaan ottanut uusliberalismi rantautui Suomeen
1980-luvulla pääomaliikkeiden vapauttamisen myötä. Sattumaa
tai ei, samoihin aikoihin Ey:n kehitys kohti nykymuotoista
EU:ta vauhdittui vuosikymmenien horrosmaisen tilan jälkeen.
EU:sta on muodostunut uusliberalistisen ohjelman
toteuttamiseen soveltuva työkalu. Tämä on helposti nähtävissä
nyt, kun EU:n toimintaa ohjaa kokonaisuudessaan markkinoiden
luottamuksen palauttaminen.

Uusliberalismi on ollut menestyksekäs projekti. Se on
onnistunut ennennäkemättömän tehokkaasti keskittämään
vaurautta hyvin harvojen käsiin ja luomaan
maailmanlaajuiselle keinottelulle puitteet jollaisia ei ole
nähty ennen. Sen mylly on saanut lisää vauhtia jokaisesta
alihintaan yksityistetystä valtionyhtiöstä ja rikkaita
suosivista verotuspäätöksistä. Kaikki reaalitalouden
myönteiset käänteet se on selittänyt omaksi ansiokseen,
aiheuttamansa ongelmat ja takaiskut se on selittänyt
muiden syyksi. Saman maailmankuvan jakaneet toimittajat,
virkamiehet ja poliitikot ovat seisoneet yhdessä rintamassa.
Thatcheria mukaillen vaihtoehtoja ei ole ollut kun niitä ei
ole päästetty näkyviin.

Juuri nyt maailmanlaajuinen uusliberalistinen projekti on
ajautunut ensimmäiseen - ja samalla mahdollisesti viimeiseen
- kriisiinsä. Kovia uhrauksia vaativa markkinoiden
luottamuksen palauttaminen ei vaikuta tuottavan pysyviä
tuloksia. Lypsävien lehmien lauma on tapettu perin
harvalukuiseksi. Keinottelutalouden luomia kuplia pidetään
yllä epätoivoisella tekohengityksellä, jota ei voida jatkaa
loputtomiin.

Umpikuja on umpikuja nimenomaan sen vuoksi, että talouden
hallitsema ja uusliberalistisesti väritetty maailmankuva
estää näkemästä vaihtoehtoja. Ulospääsy löytyy näkökulman
vaihdoksen myötä. Talous on inhimillisen toiminnan eräs
osa-alue, keinovalikoima tiettyjen -yhteisesti sovittavissa
olevien - tavoitteiden saavuttamiseen, ei enempää eikä
vähempää. Se ei ole meidän olemassaolomme syy, se ei ole
muun todellisuuden yläpuolella kelluva järjestelmä, sen
lainalaisuudet eivät ole luonnonlakien tavoin yleispäteviä
- eikä sen pidä antaa olla meitä ohjaava uskonto, kuten
se tällä hetkellä monessa tapauksessa on.

Irtautuminen tyhjiksi kuoriksi muuttuneista
maailmanselityksistä on aina iso harppaus, mutta
jälkeenpäin nuo harppaukset näyttäytyvät
itsestäänselvyyksinä. Näin on käynyt neuvostokommunismin
kaatuessa ja keisarikuntien lakatessa olemasta ensimmäisen
maailmansodan jälkeen. Nyt käynnissä oleva maailmankuvan
murros on samaa kokoluokkaa.