Kohti tasapainoa

Kansainvälisen valuuttarahaston ennusteen mukaan suurimman talouskasvun maat v. 2015 ovat Papua-Uusi-Guinea, Kongo ja Turkmenistan. Tuntumassa seuraavat Etiopia, Myanmar ja Norsunluurannikko.

Talouden voimakas kasvu on luontevaa siellä, missä on paljon tehtävää, rakennettavaa ja korjattavaa. Vanhoissa teollisuusmaissa kasvua ei juuri ole. Teollisuus on uusi maatalous, tuotannon tehostaminen vie työpaikkoja sen lisäksi, että niitä on siirtynyt halvempiin maihin. Suomesta hävisi 80 000 teollista työpaikkaa vv. 2007-2015. Automatisointi etenee myös palveluissa.

Nyt pitää päättää mitä halutaan. Jos halutaan talouden jatkuvaa kasvua, on ymmärrettävä, että yleisesti toivottu bruttokansantuotteen kolmen prosentin vuotuinen kasvu tarkoittaa sen kaksikymmenkertaistumista sadassa vuodessa. Jo nyt luonnonvarojen kulutus on kestämättömän suurta. Nykymenon jatkaminen tarkoittaa ympäristön ja siitä riippuvaisen ihmisen tulevaisuuden tuhoamista.

Jos halutaan muuttaa nykyisen tuhoisan kehityksen suuntaa ja turvata hyvinvointi, on luovuttava talouskasvun vaatimuksesta. Talouskasvu ja hyvinvointi lisääntyivät samanaikaisesti hyvin pitkän aikaa. Ne erkaantuivat toisistaan vasta 1980-luvulla sekä Suomessa että laajemmin rikkaissa maissa. Nyt monet taloutta kasvattavat toimet heikentävät hyvinvointia. Hyvinvointi ei tietyn rajan jälkeen riipu aineellisen kulutuksen määrästä.

Suomen talous kasvoi kaksinkertaiseksi vv. 1990-2007. Samaan aikaan köyhien lapsiperheiden määrä moninkertaistui ja pienituloisimpien tulot romahtivat kolmanneksella.

Kulutusyhteiskunta perustuu tyytymättömyyden luomiseen. Voimistetaan entisiä ja luodaan uusia tarpeita, joita tyydytetään tavaroilla ja palveluilla. Mainonnalla ja puutteen psykologialla on vankat perusteet, sillä ihmisellä on myös perustavia tarpeita – kuten ruoka ja asunto. Nykyinen talousmalli ei kuitenkaan tee eroa ihmisen perustarpeiden ja ylellisyyskulutuksen välille.

Kasvun pakko syntyy velkaan perustuvasta rahoitusjärjestelmästä. Talousmalli, joka perustuu jatkuvaan kasvuun, on viallinen. Se on hylättävä vahingollisena ja tulevaisuutta tuhoavana. Samalla on katkaistava kehitys, jossa valtaa siirretään kansalaisilta yrityksille.

Tilalle tarvitaan sellaista taloutta, joka tarjoaa oikeudenmukaisuutta, siis tasapainoa ihmisten välille ja tasapainoista taloudellista kehitystä. Valtiovallan on suojeltava ihmistä ja erityisesti pienten yritysten toimintamahdollisuuksia on parannettava. Elämänlaatua on mahdollista lisätä. Tarvitaan työtä ja mielekästä tekemistä kaikille työkykyisille. Tarvitaan kaikkien pärjäämistä, perustarpeiden tyydyttämistä. Kasvupakosta luopuminen ei merkitse puutetta ja kurjuutta vaan riittävyyttä ja hyvinvointia.

Tällaisen talouden pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Valtion hallussa oleva keskuspankki, oma raha, itsenäinen lainsäädäntö ja keskuspankkirahoitus on käytännössä testattu ja toimiviksi havaittu. Niiden varaan voidaan rakentaa tasapainoista taloutta ja yhteiskuntaa. Esimerkiksi perustulon toteuttamismahdollisuuksia on syytä pohtia tältä pohjalta.

On oleellista tunnistaa tulevaisuuden kannalta oikeat kysymykset. Silloin on toiveita löytää kestäviä vastauksia. Yksi ydinkysymys on miten hyvinvointi turvataan ilman kasvua.

Professori Sixten Korkman toteaa tuoreessa kirjassaan, että "Tämän päivän näkökulmasta Suomen eurojäsenyys näyttää vakavalta talouspoliittisesti erehdykseltä".

Korkman kuitenkin tunnustautuu nykyisen valtarakenteen kannattajaksi sanomalla, että ”euroerehdyksen korjaaminen eroamalla eurosta ei ole nyt realistinen näkymä poliittisten, juridisten ja taloudellisten syiden vuoksi”.

Tähän on pakko huomauttaa, että ainakin juridisten syiden vuoksi eurosta eroaminen on mitä realistisin näkymä. Tai olisi, jos laillisuudella olisi mitään merkitystä Suomen asioiden hoidossa. Markan vaihtaminen euroksi tapahtui nimittäin maamme perustuslain vastaisesti. Euron käyttöönotosta ja markasta luopumisesta ei edes ole eduskunnan säätämää lakia.

Taloudellisiakin syitä euron pakkopaidasta omaan rahaan siirtymiseen on. Kaikki muut Pohjoismaat pärjäävät omalla rahalla ja Suomea paremmin. Otetaan esimerkiksi suuresti viennistä riippuvainen sahatavaran tuotanto. Euroaikana Suomen sahatavaran vuotuinen tuotanto on supistunut kolme miljoonaa kuutiometriä. Samaan aikaan Ruotsissa tuotanto on kasvanut saman verran.

Europäätöksen junailivat erityisesti silloiset pääministeri Paavo Lipponen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistö. Nyt presidenttinä Sauli Niinistö viittasi Korkmanin haastatteluun, jossa tämä presidentin mukaan haikailee devalvaation perään. Niinistön mukaan devalvaatio olisi ”kivulias ratkaisu”.

Presidentti näyttää elävän menneisyydessä. Ei tarvita mitään devalvaatioita, kun valtiolla on oma kelluva valuutta, kuten esim. Ruotsilla nyt on. Kelluvan valuutan arvo suhteessa muihin valuuttoihin määräytyy valuuttamarkkinoilla ilman devalvointeja tai revalvointeja.

Niinistön mukaan Suomi olisi jatkanut velkaantumista myös itsenäisenä valuutta-alueena. Presidentti arvelee, että ”epäilemättä näin syntynyt velka olisi pääosin ellei kokonaan ollut euromääräistä”.

Tosiasiassa valtio jolla on oma raha, keskuspankki ja lainsäädäntö, ei tarvitse ulkomaista velkaa. Niinistön ja Korkmanin olisi hyvä kuunnella William Mitchelliä. Tämä hiljattain Suomessa vieraillut taloustieteen professori sanoi, että ”maa, jolla on oma keskuspankki ja vapaasti kelluva valuutta, pärjää aina”.

Euroopan neuvoston (joka siis ei ole EU:n elin) korruption vastainen toimielin Greco on kehottanut Suomen valtiota kohtelemaan kaikkia puoluerekisteriin merkittyjä puolueita enemmän tasavertaisesti. Kehotukset koskevat puoluerahoitusta ja puolueiden saamaa julkisuutta Yleisradiossa.

Grecon kehotuksista ilmeisesti johtuu, että viime vaaleissa YLE on antanut kaikille ehdokkaille mahdollisuuden muutaman minuutin pituisiin nettivideohaastatteluihin. Kehitystä voi pitää jonkinmoisena edistyksenä, mutta nettivideot eivät korvaa sitä, että tv- ja radio-ohjelmissa YLE edelleen on syrjinyt eduskuntaan pyrkiviä puolueita. Samoihin pöytiin eduskuntapuolueiden edustajien kanssa ei ole ollut pääsyä.

Greco on kehottanut Suomen valtiota osoittamaan puoluerahoitusta myös haastajapuolueille. Nythän vuotuinen 40 miljoonan euron puoluetuki jaetaan kansanedustajien lukumäärän perusteella ja se menee siis kokonaan eduskuntapuolueille.

Grecon kehotus on kuultu maan hallituksessa. SSS-hallitus antoi äskettäin lakiesityksen, jonka mukaan puoluetukea maksetaan jatkossa myös eduskunnan ulkopuolella olevalle puolueelle, jos se saa vähintään kaksi prosenttia äänistä eduskuntavaaleissa.

Esitys on lievästi sanoen irvokas. Jos nimittäin puolue saa kaksi prosenttia eduskuntavaalien valtakunnallisista äänistä – siis yli 50 000 ääntä - vain erittäin huonolla onnella se jää ilman kansanedustajaa. Uudenmaan vaalipiirissä yhteen kansanedustajan paikkaan riittää alle kolmen prosentin ääniosuus.

Hallituksen esitystä on valmisteltu yhdessä kaikkien nykyisten eduskuntapuolueiden kesken. Tarkoituksena on ilmiselvästi pitää eduskunta puolueiden osalta suljettuna seurana ja samalla näennäisesti vastata Grecon esittämään kansainväliseen painostukseen demokratian lisäämisestä.

Jos eduskunta valittaisiin aidon suhteellisella vaalitavalla, yhteen kansanedustajan paikkaan riittäisi puoli prosenttia äänistä.

Demokratia syntyy keskustelusta. Näennäisdemokratia syntyy ja vahvistuu toisinajattelun ja vaihtoehtojen syrjinnästä. Tällaisen kehityksen hedelmää on maamme nykyinen alennustila.

Puolustusvoimat käynnisti hankkeen, jolla on tarkoitus korvata ilmavoimien Hornet-hävittäjät. Hankinta on tarkoitus kattaa erillisrahoituksella. Korvaavien hävittäjien hankinnan kustannusarvioksi on esitetty 6-10 miljardia euroa. YLE kertoi heinäkuussa 2015 http://yle.fi/uutiset/ilmavoimien_tuleva_havittajahankinta_nielee_kymmenia_miljardeja_euroja__ei_tassa_mitaan_vastuuttomia_paatoksia_tehda/8138978 että "puolustushallinnossa on oltu hiljaa siitä, että uusien koneiden koko elinkaarikustannus, siis niiden käyttö-, huolto- ja päivityskulut ovat moninkertaiset hankintahintaan nähden. Uudet hävittäjät saattavat elinkaarensa aikana maksaa 20–30 miljardia euroa hankintahinnan päälle".

Kun Suomen nykyiset puolustusmenot ovat 2,7 miljardia euroa vuodessa, on siis mahdollista, että hävittäjien vuotuiset kokonaiskustannukset nousevat lähes puoleen armeijan menoista. Jos ylläpito- ja päivityskustannukset taas katetaan erillisrahoituksella, puhutaan melko hurjasta puolustusmenojen kasvusta, mikä vaatisi oman keskustelunsa.

Lopullinen päätös Hornetien korvaamisesta on tarkoitus tehdä vuoden 2020 tienoilla. Aikaa siis on keskusteluun ensinnäkin siitä, onko Hornetien korvaaminen uusilla hävittäjillä tarpeellista. Tällaista keskustelua ei ole vielä julkisuudessa näkynyt.

Mihin Suomi siis tarvitsee hävittäjiä? Vastaus riippuu niistä turvallisuuspoliittisista uhkakuvista, joita pidetään mahdollisina tai todennäköisinä Suomen osalta.

Nykyinen hieman yli 60 hävittäjän vahvuus on toisen maailmansodan rauhanneuvottelujen perua. Suomi on 1990-luvun alussa irtautunut Pariisin rauhansopimuksessa määritellyistä aserajoituksista, mikä on mm. mahdollistanut Hornetien varustamisen pommeilla - eli me voisimme nyt lähteä tavoittelemaan vaikka 200 rynnäkköhävittäjän ilma-armeijaa niin halutessamme, näyttäähän raha olevan muutenkin halpaa silloin, kun kyse on asehankinnoista.

Maailma on kuitenkin muuttunut, ja aseteknologia erityisesti. Taisteluhävittäjien hinnat ovat noudattaneet jyrkästi nousevaa käyrää, ja sen myötä niiden määrät ovat kaikkialla laskeneet. Siinä missä suurvallat olivat 1940-luvulla valmiita lähettämään yksittäiseen operaatioon tuhansia taistelukoneita, määrät liikkuvat nykyisellään yleensä muutamissa kymmenissä tai sadoissa. Tämä muistaen Suomen pitäytyminen yli kuudessakymmenessä taistelukoneessa tarkoittaa voiman suhteellista kasvattamista.

Kysymys kuuluu, onko tähän paitsi varaa, myöskään tarvetta?

Koulutustoiminnan ja ilmavalvonnan kannalta nykyistä pienempi konemäärä riittäisi. Vierasta ilma-asetta vastaan voidaan hirmuisen kalliiden hävittäjien sijasta panostaa entistä enemmän tehokkaaseen ilmatorjuntaan. Ilmatorjuntaohjusten ja hävittäjien ikuisessa kilpavarustelussa suunta vaikuttaisi olevan se, että tulevaisuus on ohjusten, mikä on tietysti hyvä uutinen vain oman alueensa puolustamiseen keskittyville.

Nykyisiä Horneteja on aseistettu viime vuosina yli miljardilla eurolla sellaisilla aseilla, jotka sopivat lähinnä hyökkäysarmeijalle. Suomi on myös tältä osin kytketty vähitellen yhä tiiviimmin EU:n ja Naton kautta sotilasliittokehitykseen.

Varsinainen kysymys Suomen turvallisuuspolitiikan – ja samalla hävittäjien uusimiseen suhtautumisen - osalta kuuluu: Mihin Suomi nojaa suhteessaan Venäjään, voimaan vai taitoon? Jos Suomi nykyiseen tapaan nojaa voimaan, se tarkoittaa tuon voiman hakemista maamme rajojen ulkopuolelta, koska itseltä sitä ei riittävästi löydy. Se, ettei tuota voimaa mistään muualtakaan hädän tullen saada, jää taas kerran nähtäväksi, ellei nykyiseen politiikkaan tehdä suunnanmuutosta.

Taitoon nojaaminen suhteessa itänaapuriin tarkoittaa Suomen itsenäisyyden ja puolueettomuuden toteuttamista. Tuo valinta perustuu historian opetuksiin ja siihen, että Venäjä ei uhkaa Suomea ellei Suomen alueen kautta ole mahdollista kohdistaa uhkaa Venäjän suuntaan.

Pääministeri Juha Sipilä sanoi tv-puheessaan 16.9.2015 mm.: ”Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää - pyhää arkea. Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat. Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.”

Tosiasia on, että on vaiettu niistä mahdollisuuksista, joita avaisi Suomen omaan rahaan ja itsenäiseen lainsäädäntöön siirtyminen, siis eurosta ja EU:sta eroaminen.

Pääministeri sanoi, että ”rahat loppuvat”. Mahtaako pääministeri tietää, että rahat eivät voi loppua sellaiselta valtiolta, jolla on oma raha, oma keskuspankki ja itsenäinen lainsäädäntö. Sellainenkaan valtio ei toki voi kestävällä tavalla painaa tai luoda rahaa loputtomasti. Tarvitaan tietysti taitavaa talouspolitiikkaa. EU-Suomessa omasta talouspolitiikasta on luovuttu. Ollaan EU:n ja euron pakkopaidassa.

Suomi luopui keskuspankkirahoituksesta jo v. 1985. Sen jälkeen on EU erikseen kieltänyt keskuspankkirahoituksen jäsenmailtaan. Valtio on nyt pankkien lainajonossa yritysten ja yksityishenkilöiden kanssa. Tämä mielipuolinen tilanne on yksi tosiasia.

Rahan hallinnan tulee kuulua valtiolle eikä pankeille.

Suomen valtion velan korkoja on maksettu vuoden 1990 jälkeen yli 70 miljardia (70 000 000 000) euroa. Valtio, jolla on oma raha, keskuspankki ja itsenäinen lainsäädäntö, ei tarvitse ulkomaista velkaa ollenkaan. Tällainen valtio voi lainata omalta keskuspankiltaan. Näin velasta maksetut korot jäävät valtion sisäiseen kiertoon.

Valtion viime vuosien velkaantumistahti on ollut samaa luokkaa kuin 1990-lopulta alkaen toteutettujen – lähinnä suurituloisimpia hyödyttäneiden - veronalennusten vuotuinen vaikutus. Samaa suuruusluokkaa ovat myös veronkierron ja aggressiivisen verosuunnittelun vuotuiset vaikutukset.

Valtapuolueita kiinnostaa heikoimmilta leikkaaminen, mutta veronkiertoa suositaan ja pääministeri näyttää esimerkkiä salaamalla omistuksensa.

Suomesta EU:lle menevät jäsenmaksut ja tullitulot ylittänevät 1,5 miljardia (1 500 000 000) euroa kuluvana vuonna. EU-jäsenyyden vuotuiset kokonaiskustannukset ovat paljon suuremmat. Mitään julkista keskustelua ei näy siitä, kuinka mielekästä on maksaa EU:lle suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin tuhoamisesta.

Suomalaisia on johdettu harhaan jo vuosikymmeniä. ”Ilman Euroopan unionia olemme tuomitut suurtyöttömyyteen ja jatkuvaan lamaan”, väitti tasavallan presidentti Martti Ahtisaari 18.8.1994. ”Jopa perättömästä tulee totta, jos sen sanoo korkeassa asemassa oleva” (Publilius Syrus).

Jotta petos olisi lähes täydellinen, europolitiikan vaihtoehdoksi nostettu perussuomalaiset on tosiasiassa hyvin tärkeä EU-politiikan jatkamisen tuki.

Toivoa sopii, että tosiasioita ei päästäisi enää pakoon. Pitkään on kuitenkin päästy.