Nokian ex-johtaja Jorma Ollila ja EU:n ”viisaiden” ryhmä viestittävät, että lapsillemme jää huono perintö.
Ollila on johtamansa ERT-ryhmän (teollisuusjohtajien pyöreän pöydän järjestö) kanssa vuosia vienyt Suomea ja Eurooppaa nykyiseen tilaan – kuilun partaalle. Nyt Ollila muiden ”viisaiden” kanssa päivittelee, että huonosti menee. Mitä tästä pitäisi ajatella?
On ainakin kysyttävä, miksi ihmeessä näitä olliloita, wahlrooseja jne. pidetään edelleen jonkinlaisina oppimestareina? He ovat nykyisen moraalisen, aatteellisen ja taloudellisen konkurssin arkkitehtejä. Heitäkö nyt edelleen pitäisi kuunnella?
Selvää on, että selitykset eivät näiltä ”viisailta” ole loppumassa. Toki selitetään, että valitulla pääomien, keinottelun ja kaupan vapauttamisen tiellä ei ole menty tarpeeksi pitkälle. Siis tie ei ole väärä vaan sitä ei ole menty tarpeeksi pitkälle.
Pitäisi olla helppo nähdä, että kilpailu ei ole ratkaisu Suomen, Euroopan tai maailman suuriin ongelmiin. Äärimmilleen viety kilpailu merkitsee ihmisen ja luonnon riistämistä. Voittajia on vähän, häviäjiä paljon.
Kuilun partaalta pääsee tekemällä täyskäännöksen.
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Kansalaisilla on oikeus tietää politiikan vaihtoehdoista
Kiitos Erkki Latvalalle kysymyksistä (Ilkka 19.3.). Mieluiten keskittyisin esittelemään Itsenäisyyspuolueen tarjoamaa vaihtoehtoa – johon muuten voi nyt tutustua myös nettisivuiltamme aukeavan tv:n kautta – mutta vastaan Latvalan esittämiin kysymyksiin.
Ensiksikin on sanottava, että eduskuntaan ei tarvita tietylle puolueelle enemmistöä, jotta jokin tärkeä asia saadaan toteutettua. Jos tärkeällä asialla, jota eduskunnassa ajetaan, on kansalaisten laaja tuki, on kaikkien puolueiden otettava se huomioon ja muutettava omaa politiikkaansa. Muuten voi suuresta puolueesta tulla pieni. EU-jäsenyyden osalta keskeinen ongelma on juuri siinä, että nyt ei eduskunnassa ole yhtään puoluetta, joka ajaisi irtautumista unionista.
Toisin kuin Latvala arvelee, Itsenäisyyspuolueella ei ole tarvetta saada Perussuomalaisia näyttämään EU- ja Nato-myönteisiltä. Toivomme, että moni puolue olisi IPU:n kanssa samalla, EU:n vallan ja Naton torjuvalla linjalla. Äänestäjillä on oikeus tietää, mikä puolueiden linja todella on.
Perussuomalaisten puheenjohtaja on taitavasti vedonnut suomalaisiin: ”Missä EU, siellä ongelma”, ”Kirves on jo puun juurella”, ”Kyllä EU hajoaa” jne. Ei siis ihme, että Latvala kysyy, onko mitään eroa IPU:n ja Ps:n välillä EU-politiikassa.
Ikävä kyllä on. Ps:n varapuheenjohtaja esittää (Ilkka 9.3.) ”Hengessämme toivotaan, että systeemi (EU) purkautuisi”. Toive ei puolueessa kuitenkaan liene yhteinen, sillä esim. Soinin varaedustajaksi europarlamenttiin menevä Sampo Terho on ”asenteeltaan perusmyönteinen EU:hun ja hän kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä” (HS 9.6.-09). Soini on kertonut, että hän ei halua EU:sta erottavan. Kuvaavaa Ps:n suhtautumisessa EU-jäsenyyteen se, miten nähdään Suomen valtiollinen asema. ”On muistettava, että Suomi on itsenäinen kansakunta. Saamme itse päättää asioistamme”. Näin kirjoittaa eräs Ps:n kansanedustaja.
Ellei nähdä sitä, että Suomi on menettänyt itsenäisyytensä emmekä voi Suomessa enää päättää niistä monista asioistamme, joista EU:ssa päätetään, ei ole kumma vaikka ei vaaditakaan menetetyn itsenäisyyden palauttamista, siis eroamista unionista.
Ps:n puheenjohtaja esittää puolueensa ”ainoana puolueena, joka on esittänyt sisällöllisen vaihtoehdon”. On pakko kysyä, mikä ihmeen vaihtoehto nykyiselle politiikalle on puolue, jonka johto kannattaa pysymistä EU:n jäsenenä ja liittymistä Natoon.
Kysymys valinnasta Venäjän ja Naton välillä on järjetön. Todellinen valinta tehdään puolueettomuuspolitiikan ja sotilaallisen liittoutumisen välillä. Suomen johto on jo valinnut jälkimmäisen sitoessaan Suomen EU:n ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Lissabonin sopimuksen tultua voimaan EU voi liittyä Naton jäseneksi.
Suomen ei pidä eikä tarvitse valita Venäjää, vaan itsenäisyys ja puolueettomuuspolitiikka. Se on maamme paras turva muuttuvassa maailmassa ja Euroopassa.
Latvalan mielestä olen väärässä puolueessa. Olen kovin eri mieltä. On äänestäjien asia valita, halutaanko jatkaa nykyisellä tiellä vai kääntyä uudelle. Suunnan muuttamiseen ei riitä, että valitaan eduskuntaan uusia edustajia. On valittava myös uusia puolueita –ainakin yksi - koska nykyiset eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet siihen, että EU päättää asioistamme.
Ensiksikin on sanottava, että eduskuntaan ei tarvita tietylle puolueelle enemmistöä, jotta jokin tärkeä asia saadaan toteutettua. Jos tärkeällä asialla, jota eduskunnassa ajetaan, on kansalaisten laaja tuki, on kaikkien puolueiden otettava se huomioon ja muutettava omaa politiikkaansa. Muuten voi suuresta puolueesta tulla pieni. EU-jäsenyyden osalta keskeinen ongelma on juuri siinä, että nyt ei eduskunnassa ole yhtään puoluetta, joka ajaisi irtautumista unionista.
Toisin kuin Latvala arvelee, Itsenäisyyspuolueella ei ole tarvetta saada Perussuomalaisia näyttämään EU- ja Nato-myönteisiltä. Toivomme, että moni puolue olisi IPU:n kanssa samalla, EU:n vallan ja Naton torjuvalla linjalla. Äänestäjillä on oikeus tietää, mikä puolueiden linja todella on.
Perussuomalaisten puheenjohtaja on taitavasti vedonnut suomalaisiin: ”Missä EU, siellä ongelma”, ”Kirves on jo puun juurella”, ”Kyllä EU hajoaa” jne. Ei siis ihme, että Latvala kysyy, onko mitään eroa IPU:n ja Ps:n välillä EU-politiikassa.
Ikävä kyllä on. Ps:n varapuheenjohtaja esittää (Ilkka 9.3.) ”Hengessämme toivotaan, että systeemi (EU) purkautuisi”. Toive ei puolueessa kuitenkaan liene yhteinen, sillä esim. Soinin varaedustajaksi europarlamenttiin menevä Sampo Terho on ”asenteeltaan perusmyönteinen EU:hun ja hän kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä” (HS 9.6.-09). Soini on kertonut, että hän ei halua EU:sta erottavan. Kuvaavaa Ps:n suhtautumisessa EU-jäsenyyteen se, miten nähdään Suomen valtiollinen asema. ”On muistettava, että Suomi on itsenäinen kansakunta. Saamme itse päättää asioistamme”. Näin kirjoittaa eräs Ps:n kansanedustaja.
Ellei nähdä sitä, että Suomi on menettänyt itsenäisyytensä emmekä voi Suomessa enää päättää niistä monista asioistamme, joista EU:ssa päätetään, ei ole kumma vaikka ei vaaditakaan menetetyn itsenäisyyden palauttamista, siis eroamista unionista.
Ps:n puheenjohtaja esittää puolueensa ”ainoana puolueena, joka on esittänyt sisällöllisen vaihtoehdon”. On pakko kysyä, mikä ihmeen vaihtoehto nykyiselle politiikalle on puolue, jonka johto kannattaa pysymistä EU:n jäsenenä ja liittymistä Natoon.
Kysymys valinnasta Venäjän ja Naton välillä on järjetön. Todellinen valinta tehdään puolueettomuuspolitiikan ja sotilaallisen liittoutumisen välillä. Suomen johto on jo valinnut jälkimmäisen sitoessaan Suomen EU:n ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Lissabonin sopimuksen tultua voimaan EU voi liittyä Naton jäseneksi.
Suomen ei pidä eikä tarvitse valita Venäjää, vaan itsenäisyys ja puolueettomuuspolitiikka. Se on maamme paras turva muuttuvassa maailmassa ja Euroopassa.
Latvalan mielestä olen väärässä puolueessa. Olen kovin eri mieltä. On äänestäjien asia valita, halutaanko jatkaa nykyisellä tiellä vai kääntyä uudelle. Suunnan muuttamiseen ei riitä, että valitaan eduskuntaan uusia edustajia. On valittava myös uusia puolueita –ainakin yksi - koska nykyiset eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet siihen, että EU päättää asioistamme.
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Julkisen sektorin alasajo lisää kokonaiskustannuksia ja eriarvoisuutta
” Kilpailukykyisiä yrityksiä voi syntyä vain supistamalla radikaalisti julkisen sektorin roolia. Horjumattoman sitoutumisen (EU:n) rahaliiton käynnistämiseen 1.1.1999, sallimatta mitään heikennyksiä Maastrichtin kriteereihin, katsottiin (ERT:ssä eli Euroopan teollisuusmiesten klubissa) olevan ainoa tie paitsi työkurin säilymiselle myös asioiden eteenpäin viemiselle”. Näin kirjoitti Suomen suurteollisuuden voimamies Casimir Ehrnrooth Helsingin Sanomissa 5.2.1996.
Ehrnroothin edustamien piirien asioita on sittemmin satu viedyksi eteenpäin. Suomessakin on jo yksi miljardööri. Kääntöpuolena on eriarvoisuuden ja köyhyyden voimakas kasvu.
Pysäköinninvalvonnan yksityistämisen edistäminen on tuore esimerkki siitä, mihin ollaan edelleen menossa. Poliisin toimintojen keskittäminen ja siitä seuraava turvallisuuden heikkeneminen avaa miljardimarkkinat yksityisille turvafirmoille. Autokatsastuksen yksityistäminen ja muiden valtion yritysten myynti, hätäkeskusten vähentäminen, terveydenhoidon yksityistäminen. Listaa voisi jatkaa.
Ensin luodaan kriisi, kuten kuntatalouteen 1990-luvun puolivälin jälkeen, kun kuntien valtiolta saamat valtionosuudet eurosopeutuksen nimissä puolitettiin. Kriisiin sitten vastataan keskittämällä, ulkoistamalla ja yksityistämällä. Näin tapahtuu juuri kuntapalveluissa. Kun keskittäminen pahentaa ongelmia, selitetään, että ei ole keskitetty tarpeeksi.
Rahat eivät riitä esim. kuntien palveluihin, kun luodaan tilanne, jossa rahat eivät riitä. Se tilanne on luotu, kun Suomelta on viety oma raha, keskuspankki ja talouspolitiikka. Ehrnroothin tarkoittama asioiden eteenpäin vieminen on onnistunut. Taloutta ja yhteiskuntakehitystä eivät enää sääntelekään kansalaisten ja maan edut, vaan suuryitysten ja – sijoittajien edut. On kätevää, että päätöksiä tekevät kuitenkin virallisesti samat tahot kuin aiemmin. Ne, jotka on vaaleilla valittu. Äänet on tosin voitu hoidella korruptiorahalla ja äänestäjiltä kerätyillä varoilla ”oikeille” puolueille.
Yksityistämisen seurauksena esim. terveydenhoidon kokonaismenot kasvavat, koska vaikeimmin hoidettavat jäävät joka tapauksessa julkisen sektorin vastuulle. Niiden palvelut, joilla ei ole varaa itse maksaa, heikkenevät. Hetken päästä kysytään: Kumpi toimii paremmin, yksityinen vai julkinen? Kun vastaus on, että yksityinen, saadaan perusteita jatkaa julkisten palvelujen alasajoa.
EU ohjaa direktiiveillään ja asetuksillaan yksityistämiseen. Mitä muuta voisi odottaa, kun tiedetään, että unionin tärkeimpiä taustavoimia ovat suurten EU-maiden lisäksi juuri suuryritykset. Niitä edustaa mm. mainittu ERT-ryhmä.
Osa päättäjistä – ehkä suurin osa – ei taida itse tajuta, millaista tulevaisuutta ja miksi on luomassa. Ja kun ei ole todellista avointa julkista keskustelua, ei ole ollut pelkoa vaihtoehdoistakaan. Mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta. Siihenkö tyydymme?
Ehrnroothin edustamien piirien asioita on sittemmin satu viedyksi eteenpäin. Suomessakin on jo yksi miljardööri. Kääntöpuolena on eriarvoisuuden ja köyhyyden voimakas kasvu.
Pysäköinninvalvonnan yksityistämisen edistäminen on tuore esimerkki siitä, mihin ollaan edelleen menossa. Poliisin toimintojen keskittäminen ja siitä seuraava turvallisuuden heikkeneminen avaa miljardimarkkinat yksityisille turvafirmoille. Autokatsastuksen yksityistäminen ja muiden valtion yritysten myynti, hätäkeskusten vähentäminen, terveydenhoidon yksityistäminen. Listaa voisi jatkaa.
Ensin luodaan kriisi, kuten kuntatalouteen 1990-luvun puolivälin jälkeen, kun kuntien valtiolta saamat valtionosuudet eurosopeutuksen nimissä puolitettiin. Kriisiin sitten vastataan keskittämällä, ulkoistamalla ja yksityistämällä. Näin tapahtuu juuri kuntapalveluissa. Kun keskittäminen pahentaa ongelmia, selitetään, että ei ole keskitetty tarpeeksi.
Rahat eivät riitä esim. kuntien palveluihin, kun luodaan tilanne, jossa rahat eivät riitä. Se tilanne on luotu, kun Suomelta on viety oma raha, keskuspankki ja talouspolitiikka. Ehrnroothin tarkoittama asioiden eteenpäin vieminen on onnistunut. Taloutta ja yhteiskuntakehitystä eivät enää sääntelekään kansalaisten ja maan edut, vaan suuryitysten ja – sijoittajien edut. On kätevää, että päätöksiä tekevät kuitenkin virallisesti samat tahot kuin aiemmin. Ne, jotka on vaaleilla valittu. Äänet on tosin voitu hoidella korruptiorahalla ja äänestäjiltä kerätyillä varoilla ”oikeille” puolueille.
Yksityistämisen seurauksena esim. terveydenhoidon kokonaismenot kasvavat, koska vaikeimmin hoidettavat jäävät joka tapauksessa julkisen sektorin vastuulle. Niiden palvelut, joilla ei ole varaa itse maksaa, heikkenevät. Hetken päästä kysytään: Kumpi toimii paremmin, yksityinen vai julkinen? Kun vastaus on, että yksityinen, saadaan perusteita jatkaa julkisten palvelujen alasajoa.
EU ohjaa direktiiveillään ja asetuksillaan yksityistämiseen. Mitä muuta voisi odottaa, kun tiedetään, että unionin tärkeimpiä taustavoimia ovat suurten EU-maiden lisäksi juuri suuryritykset. Niitä edustaa mm. mainittu ERT-ryhmä.
Osa päättäjistä – ehkä suurin osa – ei taida itse tajuta, millaista tulevaisuutta ja miksi on luomassa. Ja kun ei ole todellista avointa julkista keskustelua, ei ole ollut pelkoa vaihtoehdoistakaan. Mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta. Siihenkö tyydymme?
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Kysymyksiä Talvisodan päättymisen 70-vuotispäivänä
Talvisodan veteraaneille kuuluu suuri kiitos ja kunnioitus. Heidän ansiostaan Suomi säilytti itsenäisyytensä.
Kun talvisodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta, nousee mieleeni väistämättä muutama kysymys. Miten on mahdollista, että talvisodassa valtavin uhrauksin säilytetystä valtiollisesta itsenäisyydestä luovuttiin myöhemmin suomalaisten omin päätöksin? Näin tapahtui, kun Suomi liitettiin Euroopan unioniin.
Miten on mahdollista, että monet eivät ole vielä edes huomanneet, että Suomi ei ole enää itsenäinen valtio? Itsenäinen päättää itse omista asioistaan. Kun EU:n lait ovat jäsenmaiden lakien yläpuolella, vaatii melkoista taituruutta osoittaa Suomi itsenäiseksi. Sen lajin osaamista toki löytyykin. Ns. Taxellin komitea eli perustuslain tarkistamiskomitea totesi juuri kaikkien eduskuntapuolueiden voimin, että ”Suomi on täysivaltainen ja tätä täysivaltaisuutta on tarkasteltava erityisesti ottaen huomioon Suomen jäsenyys Eu:ssa”. Näin musta yritetään selittää valkoiseksi.
Talvisodassa Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Hyökkäys oli täysin tuomittava ja kansainvälisen oikeuden vastainen.
Näiden tosiasioiden lisäksi on tunnustettava muitakin. Neuvostoliitto ei hyökännyt Suomeen Suomen takia, vaan hyökkäys oli osa valmistautumisesta tulevaan sotaan Saksan kanssa.
Suomen puolueettomuuspolitiikan arkkitehti J.K Paasikivi totesi myöhemmin, että Venäjän / Neuvostoliiton intressi Suomen suhteen on ollut puolustuksellinen.
Suomi oli 1930-luvulla nimellisesti puolueeton. Puolueettomuudella ei kuitenkaan ollut suurta arvoa, kun siihen ei ainakaan itänaapurissa luotettu. Tämä luottamuksen puute näkyi sitten luottamuksen ylikorostamisena, kun sotien jälkeen rakennettiin todellista puolueettomuuspolitiikkaa Paasikiven ja Kekkosen johdolla.
Talvisodan alla Neuvostoliitossa pidettiin varmana, että Saksa hyökkää Neuvostoliittoon ja mahdollisena ja ehkä todennäköisenä, että Saksa hyökkää sinne myös Suomen kautta. Näinhän myöhemmin tapahtuikin. Tämä Neuvostoliitossa tehty arvio ei oikeuta hyökkäystä Suomeen, mutta tekee sen ymmärrettävämmäksi, kun muistetaan, että Leningrad, nykyinen Pietari oli Suomen rajalta vain tykinkantaman päässä.
Nyt jotkut kuvittelevat Suomen saavan turvaa liittoutumisesta EU:n ja / tai Naton kautta. Mikään ei voisi olla suurempi erehdys.
Varma tulos sotilaallisesta liittoutumisesta on se, että joudumme mukaan niihin sotiin ja kriiseihin, joihin sotilasliitto joutuu. Kun Suomen turvallisuuden kannalta tärkeimmät ovat edelleen suhteemme Venäjään, on maamme kannalta vaarallista luoda tilanne, jossa Suomen aluetta voidaan käyttää Venäjää vastaan. Suomi on nyt tällä tiellä, toistamassa historiallisia virheitä.
On meille itsellemme vaarallista, jos emme ymmärrä naapureitamme. Oman etumme takia meidän on parasta olla mahdollisimman hyvissä suhteissa naapureihimme, olivatpa nämä millaisia tahansa.
Me voimme sanoa, että turvallisuuspolitiikassa Suomi tekee mitä ratkaisuja se tahtoo. On äärimmäisen lyhytnäköistä ja vaarallista, jos emme ymmärrä, että myös Venäjä tekee, mitä se tahtoo ja että suurilla mailla on erilaiset mahdollisuudet toteuttaa tahtonsa kuin pienillä.
Jos huonoimmin kävisi, mitään todellista turvaa ei Suomelle ulkopuolelta tule. Sotilasliitoista saamme vakuutuksen, joka on voimassa vain silloin, kun sitä ei tarvita.
Suomen todellinen turva ei ole liittoutumisessa vaan Sveitsin mallisessa puolueettomuuspolitiikassa, jolla hankitaan kansainvälinen tunnustus. Tälle tielle siirtyminen vaatii täyskäännöstä, sillä EU-Suomi on sitoutunut unionin ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan.
Kun talvisodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta, nousee mieleeni väistämättä muutama kysymys. Miten on mahdollista, että talvisodassa valtavin uhrauksin säilytetystä valtiollisesta itsenäisyydestä luovuttiin myöhemmin suomalaisten omin päätöksin? Näin tapahtui, kun Suomi liitettiin Euroopan unioniin.
Miten on mahdollista, että monet eivät ole vielä edes huomanneet, että Suomi ei ole enää itsenäinen valtio? Itsenäinen päättää itse omista asioistaan. Kun EU:n lait ovat jäsenmaiden lakien yläpuolella, vaatii melkoista taituruutta osoittaa Suomi itsenäiseksi. Sen lajin osaamista toki löytyykin. Ns. Taxellin komitea eli perustuslain tarkistamiskomitea totesi juuri kaikkien eduskuntapuolueiden voimin, että ”Suomi on täysivaltainen ja tätä täysivaltaisuutta on tarkasteltava erityisesti ottaen huomioon Suomen jäsenyys Eu:ssa”. Näin musta yritetään selittää valkoiseksi.
Talvisodassa Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Hyökkäys oli täysin tuomittava ja kansainvälisen oikeuden vastainen.
Näiden tosiasioiden lisäksi on tunnustettava muitakin. Neuvostoliitto ei hyökännyt Suomeen Suomen takia, vaan hyökkäys oli osa valmistautumisesta tulevaan sotaan Saksan kanssa.
Suomen puolueettomuuspolitiikan arkkitehti J.K Paasikivi totesi myöhemmin, että Venäjän / Neuvostoliiton intressi Suomen suhteen on ollut puolustuksellinen.
Suomi oli 1930-luvulla nimellisesti puolueeton. Puolueettomuudella ei kuitenkaan ollut suurta arvoa, kun siihen ei ainakaan itänaapurissa luotettu. Tämä luottamuksen puute näkyi sitten luottamuksen ylikorostamisena, kun sotien jälkeen rakennettiin todellista puolueettomuuspolitiikkaa Paasikiven ja Kekkosen johdolla.
Talvisodan alla Neuvostoliitossa pidettiin varmana, että Saksa hyökkää Neuvostoliittoon ja mahdollisena ja ehkä todennäköisenä, että Saksa hyökkää sinne myös Suomen kautta. Näinhän myöhemmin tapahtuikin. Tämä Neuvostoliitossa tehty arvio ei oikeuta hyökkäystä Suomeen, mutta tekee sen ymmärrettävämmäksi, kun muistetaan, että Leningrad, nykyinen Pietari oli Suomen rajalta vain tykinkantaman päässä.
Nyt jotkut kuvittelevat Suomen saavan turvaa liittoutumisesta EU:n ja / tai Naton kautta. Mikään ei voisi olla suurempi erehdys.
Varma tulos sotilaallisesta liittoutumisesta on se, että joudumme mukaan niihin sotiin ja kriiseihin, joihin sotilasliitto joutuu. Kun Suomen turvallisuuden kannalta tärkeimmät ovat edelleen suhteemme Venäjään, on maamme kannalta vaarallista luoda tilanne, jossa Suomen aluetta voidaan käyttää Venäjää vastaan. Suomi on nyt tällä tiellä, toistamassa historiallisia virheitä.
On meille itsellemme vaarallista, jos emme ymmärrä naapureitamme. Oman etumme takia meidän on parasta olla mahdollisimman hyvissä suhteissa naapureihimme, olivatpa nämä millaisia tahansa.
Me voimme sanoa, että turvallisuuspolitiikassa Suomi tekee mitä ratkaisuja se tahtoo. On äärimmäisen lyhytnäköistä ja vaarallista, jos emme ymmärrä, että myös Venäjä tekee, mitä se tahtoo ja että suurilla mailla on erilaiset mahdollisuudet toteuttaa tahtonsa kuin pienillä.
Jos huonoimmin kävisi, mitään todellista turvaa ei Suomelle ulkopuolelta tule. Sotilasliitoista saamme vakuutuksen, joka on voimassa vain silloin, kun sitä ei tarvita.
Suomen todellinen turva ei ole liittoutumisessa vaan Sveitsin mallisessa puolueettomuuspolitiikassa, jolla hankitaan kansainvälinen tunnustus. Tälle tielle siirtyminen vaatii täyskäännöstä, sillä EU-Suomi on sitoutunut unionin ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan.
Tilaa: Blogitekstit (Atom)
