Kohti tasapainoa

Kuinka alas Suomi on nuijittava, että olisi hyvä? Tämä kysymys on pakko esittää kaikille nykyisille eduskuntapuolueille, koska kaikki ne kannattavat nykyistä leikkauspolitiikkaa, ja vaativat vuorohuudoin sen jyrkentämistä entisestään. Tänään huutokauppaan palasi keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä kahdeksan miljardin euron lisäleikkausvaatimuksillaan.

Leikkauspolitiikan tuhoisuuden pitäisi olla selvää kaikille 90-luvun lamaan ja sen jälkiseurauksiin tutustuneille. Hetkelliset ja näennäiset säästöt on maksatettu moninkertaisesti tulevaisuudessa, paitsi rahana, myös lukemattomien ihmisten haaskattuina elämisen mahdollisuuksina.

Samalla kun vaatimukset säästö- ja kuripolitiikan tiukentamisesta kaikuvat nyt läpi Euroopan, niiden talousongelmia entisestään pahentavat vaikutukset tulevat entistä kirkkaammin päivänvaloon. Yksi kiistanalaisen tieteenalan – taloustieteen – haara, uusklassinen talousteoria on saanut vuosikymmenien ajaksi hegemonian aseman. Vaikka teorian puutteet ovat aina vain ilmeisempiä ja sen noudattaminen tuottaa koko ajan oudompia lopputuloksia, siihen sitoutuneet poliitikot ja media eivät näytä kykenevän ajattelemaan asioita uusista näkökulmista. ”Asiantuntijoina” kuullaan ainoastaan samanmielisiä taloustieteen edustajia. Tunnetusti valta on niillä, jotka nimittävät asiantuntijat.

Syyt kuolleeseen teoriaan hirttäytymiselle ovat ilmeiset. Taloushistorioitsija Philip Mirowskin mukaan uusklassinen talousteoria on lähinnä keino antaa tieteellinen sädekehä nykyiselle talouspolitiikalle. Kun tavoitteena on rikkaiden rikastuttaminen ja tuloerojen kasvattaminen, nykyinen järjestelmä on oikea ja toimiva. Juuri tähän leikkauspolitiikka on johtanut, ja tätä kehitystä uudet leikkaukset vauhdittaisivat. Niinpä tätä ilveilyä kutsutaan politiikan uuskielen logiikan mukaisesti vastuullisuudeksi. Kun pääministeri Katainen kävi helmikuun lopulla Kreikassa, hän ilmoitti kriisin hoidon vaativan vastuullista politiikkaa ”ja se on tasan, mitä te olette tehneet täällä”. Katainen piti Kreikan saavuttamia tuloksia talouskriisin hoidossa kunnioitettavina. Arvostetun lääketieteen lehti The Lancetin mukaan Kreikan lapsikuolleisuus on noussut 43% ja alipainoisina syntyneiden lasten määrä 19%. Vakava masennus, itsemurhat, köyhyydessä leviävät tartuntataudit – kaikkien niiden määrä on jyrkässä nousussa.

Jos tällaisia tuloksia tuottava politiikka on ”vastuullista” ja ”kunnioitettavaa”, kysyn edelleen, kuinka alas Suomi on nuijittava, että herrojen – Katainen ja Sipilä – mielestä olisi hyvä?

Kreikan tapauksessa vaihtoehto olisi ollut eurosta irtautuminen ja omaan valuuttaan palaaminen sekä näytelmän koronkiskurin roolissa toimineiden saksalaisten ja ranskalaisten pankkien päästäminen kaatumaan. Toki kriisiin synnyttämiseen osallisen korruptoituneen poliittisen eliitin korvaaminen uusilla voimilla kuuluisi ratkaisun osaksi. Kreikka on erityisen syvällä ongelmissa, mutta samojen lääkkeiden käyttö on ajankohtaista muuallakin.

Suomi tarvitsee oman valuutan ja keskuspankin. Lamasta noustakseen Suomen valtion on velkaannuttava omalle keskuspankilleen, ja näin luodulla rahalla varmistettava yhteiskunnan toimivuus sekä tehtävä uusia työpaikkoja synnyttäviä investointeja mm. uusiutuvaan energiaan. Kotimainen kysyntä vahvistuu ja talouden pyörät lähtevät jälleen pyörimään. Vääjäämätöntä on, että talouteen virtaava raha kasautuu edelleenkin, eikä tämä kohtuullisessa määrin tapahtuessaan ole ongelma. Rahan määrää on kuitenkin säädeltävä, ja siihen tarvitaan työkaluksi nykyistä progressiivisempi verojärjestelmä, jossa myös pääomatulot saatetaan progression piiriin.

Suomen tilanne on tällä hetkellä huono, mutta ei toivoton. Lääkkeet nykyisiin ongelmiin ovat olemassa, niiden käyttöönotto vaatii kuitenkin uutta ajattelua ja uusien voimien esiinnousua vaaleissa.

Ukrainan kriisi on ollut Suomessa paljastava. Tilanteen kärjistyttyä on Suomessa kuultu suoria ja peiteltyjä vaatimuksia Natoon liittymisestä ja kovista otteista Venäjää vastaan.

Aika on toinen, mutta liittoutumisvaatimukset ovat kuin kaikuja 1930-luvulta. Suomessa on keskeisillä paikoilla ihmisiä, jotka - ilmeisesti ymmärtämättä mitä tekevät - kaivavat verta Suomi-neidon nenästä.

Suomen turvallisuuden kannalta on olemassa yksi keskeinen asia. Se on maamme suhde Venäjään, joka on suhteessa Suomeen aina suurvalta. Keskeinen kysymys on, mihin nojaa Suomen turvallisuuspolitiikka suhteessa Venäjään, voimaan vai taitoon?

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet kannattavat EU-jäsenyyttä ja sen rakenteilla olevaa sotilaallista ulottuvuutta. Viime päivien kommenteista päätellen erityisesti Kokoomus, RKP ja Perussuomalaiset nojaavat Venäjä-suhteessa sotilaalliseen voimaan. Tuskin mikään voi olla Suomelle kohtalokkaampaa, kuin nojaaminen voimaan, jota sillä itsellään ei suurvaltaa vastaan voi olla, ja jota ei pahimman tullen mistään ole saatavissa.

Kreikkalainen historioitsija Thukydides kirjoitti peloponnesolaissodista n. 2400 vuotta sitten: ”Suuret valtiot tekevät mitä tahtovat ja pienet kärsivät niin paljon kuin niiden on pakko”. Näin tapahtuu edelleen - sopii muistella vaikka USA:n toimia Irakissa. Suurvaltojen röyhkeästä politiikasta ei tarvitse pitää, mutta se on todellisuutta.

Erityisesti pienen valtion suurvallan naapurissa pitää ymmärtää oma tilansa. Napoleonin varoitus kannattaa muistaa: ”On syytä välttää neulanpistoja, koska niitä voi seurata kanuunan kuulia”.

EU-Suomi on sitoutunut EU:n rakenteilla olevaan ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Suomella ei siis ole enää itsenäistä ulkopolitiikkaa. Kun useimmat EU-maat ovat Nato-maita, nojaa EU:n sotilaallinen voima Nato-maihin.

On toiveajattelua kuvitella, että USA, Saksa tai Ranska uhraisivat mitään tärkeää Suomen takia. Pitää myös miettiä, lisäisikö Suomen turvallisuutta se, että maamme itärajalla olisivat vastakkain kahden suurvallan aseet?

Kansainvälisellä yhteistyöllä ja rauhan rakentamisella voidaan ja pitää toimia sotien ja kriisien välttämiseksi. Hyväuskoisuus ei kuitenkaan ole hyve turvallisuuspolitiikassa. Presidentti Paasikivi sanoi, että suurvalloilla ei ole ystäviä, niillä on vain intressejä.

Venäjä ei ole Suomelle uhka, kun Suomi huolehtii siitä, ettei Venäjään suuntaudu uhkaa Suomen kautta. On Suomen kannalta merkittävää, miten tilanne nähdään naapurissa. Neuvostoliitto näki uhan Saksan politiikan takia 1930-luvulla ja tuloksena oli Talvisota. Suomi oli tuolloin nimellisesti puolueeton, mutta Venäjällä ei tuohon puolueettomuuteen luotettu.

Suomen johto on korostanut, että Suomi tekee turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa itse. Venäjä tekee myös turvallisuuspolitiikkaansa koskevat ratkaisut itse. Niiden jättäminen huomiotta voi olla kohtalokasta Suomelle.

EU-Suomi on luopunut itsenäisyytensä lisäksi puolueettomuuspolitiikasta. Puolueettomuus ei kuitenkaan ole vanhentunut. Se voi olla ja sen pitää olla myös tulevaisuutta. Puolueettomuus tarkoittaa pysymistä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Turvallisuuspolitiikan pitää valmistautua kaikkein huonoimpiin vaihtoehtoihin. Suomen kannalta hyvin huono olisi sellainen tilanne, jossa EU ja Venäjä olisivat sotilaallisesti vastakkain. EU:hun kuuluva Suomi joutuu mukaan EU:n sotiin ja kriiseihin. Puolueettomuus ei ole nöyristelyä, vaan kansanviisauden "Tiedä oma tilasi, anna arvo toisellekin" toteuttamista. Suomi tarvitsee puolueettomanakin omat riittävän vahvat puolustusvoimat, joiden tärkein tehtävä on osoittaa, että Suomi ei anna käyttää aluettaan ketään vastaan.

Paasikivi arveli sotien jälkeen, että poliittisesti olemme lahjattomia. Nato-jäsenyyden selkeästi torjuneilla suomalaisilla on edessä näytön paikka. Onko kypsyyttä ottaa EU:n umpikujasta askel taaksepäin ja palata itsenäisyyden ja puolueettomuuden tielle?

Ukrainassa edessämme on perinteinen valtapoliittinen ristiriita, jossa kahden valtion kansalliset turvallisuusedut ovat ristiriidassa. Ukrainaan pitää toivoa rauhaa, verenvuodatuksen välttämistä ja neuvottelupohjaista, kestävää, oikeudenmukaista ratkaisua. Rauhanomainen ratkaisu ei ole meidän eikä kenenkään muun kuin riidan osapuolten käsissä.

Suomi ei ole maailman eikä Euroopan tuomari. Suomen kannanotto yhden osapuolen puolesta toista vastaan ei hyödytä ketään eikä edistä ristiriidan ratkaisemista rauhanomaisella tavalla. Sekaantuminen meille kuulumattomaan kansainväliseen konfliktiin tuottaisi vain yhden tuloksen: vahinkoa meille itsellemme.

EU-Suomi tosin joutuu mukaan kaikkeen, mihin EU sekaantuu. Luopuminen Suomen itsenäisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on ollut lyhytnäköistä.

Jos Ukrainan ja Venäjän välinen konflikti saa aikaan jotakin myönteistä, niin se on jälleen kerran Pohjois-Atlantin Liiton NATO:n hampaattomuuden osoittaminen. NATO on ajasta jälkeen jäänyt paperijärjestö. Sillä ei ole omia sotilasvoimia eikä omaa turvallisuuspolitiikkaa. Turvallisuuspoliittisen ristiriidan syttyessä, kuten nyt Ukrainan ympärillä, jokainen NATO:n jäsenmaa huolehtii vain omista kansallisista eduistaan.

Ukraina ei vielä ole NATO:n jäsen. Mutta jo meneillään oleva kriisi osoittaa, että NATO ei kykenisi turvaamaan eikä haluaisi turvata kriisitilanteessa jäsenmaansa turvallisuutta. Näin varsinkin jos jäsenmaa on pieni, kooltaan ja voimavaroiltaan vähäinen, syrjäinen sekä avoimessa, eteen työnnetyssä asemassa suurvaltojen välissä.

Juuri nyt on ajankohtainen Suomenlinnan kuninkaanporttiin hakattu Augustin Ehrensvärdin viesti suomalaisille: "Jälkimaailma, seiso tässä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun". Nyt se tarkoittaa Suomen itsenäisyyden ja puolueettomuuden palauttamista.