Valtionvarainministeri Katainen kaipasi äskettäin kokonaista tarinaa verotukseen.
Kataisen ja Suomea johtaneiden puolueiden tarinat verotuksesta on nähty ja koettu, joten uutta tarinaa tarvitaan.
Verotuksen nykytilaan on tultu ratkaisuilla, jotka ovat siirtäneet verorasitusta yhä enemmän pienituloisten maksettavaksi. Valtion vetäytyessä vastuustaan kuntien järjestämien peruspalvelujen rahoituksessa ovat kunnat nostaneet verojaan ja maksujaan, jotka eivät huomioi kuntalaisten maksukykyä. Pääomaverotuksen progression puute ja suurituloisimpia eniten hyödyttäneet veronalennukset, huippuna varallisuusveron poistaminen, ovat kasvattaneet voimakkaasti eriarvoisuutta.
Itsenäisyyspuolue haluaa suunnanmuutoksen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Oikeudenmukaisuutta on lisättävä, eriarvoisuutta ja köyhyyttä vähennettävä. On turvattava kunnolliset peruspalvelut kaikille kansalaisille.
Tarvittava suunnanmuutos vaatii paljon muutakin kuin verotuksen uudistamista. Markkinoiden ylivallasta on päästävä kansanvaltaan, demokratiaan. Tarvitsemme ennen pitkää oman rahan, keskuspankin ja itsenäisen talouspolitiikan. EU:n johtama linja nimittäin tarkoittaa verokilpailua, julkisen sektorin alasajoa, peruspalvelujen yksityistämistä ja siis eriarvoisuuden kasvua.
Itsenäisyyspuolueen tarjoama verotuksen uudistaminen lähtee oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta. Pääomatulojen verotus on muutettava progressiiviseksi. Suuria pääomatuloja on siis verotettava nykyistä selkeästi enemmän.
Lipposen ja Vanhasen johtamien hallitusten aikana on verotusta kevennetty vuositalolla noin seitsemän miljardia euroa. Näiden kevennysten purkaminen tarkoittaisi verotuksen kiristymistä erityisesti suurituloisimmilla. Nykyisessä talouskriisissä näin on syytä tehdä.
Pienituloisimpien asemaa on parannettava mm. tekemällä alle 1000 euron kuukausitulot kokonaan verovapaiksi. Tarvitaan myös perustulojärjestelmä joka rohkaisee toimeliaisuuteen ja turvaa kohtuullisen toimeentulon kaikissa elämän tilanteissa.
Julkisen vallan, eli kuntien ja valtion on huolehdittava siitä, että kaikki työttömät saavat työtä. Sitä varten on luotava uusi työllistämistukijärjestelmä. Erityisesti nuorten työllistymisen jättäminen markkinoiden armoille on kestämätöntä.
perjantai 26. helmikuuta 2010
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
No toiko se euro vakautta?
Keskustelu siitä, mitä markan vaihtaminen euroksi tarkoittaa, jäi Suomessa torsoksi 1990-luvulla. Päähuomion vei menettelytapa jolla euroon siirryttiin.
Lipposen hallituksen oikeusministeri Sauli Niinistö sanoi 90-luvun puolivälissä, että päätös EU-jäsenyydestä teki Suomen perustuslakiin EMU:n, siis myös euron mentävän aukon. Niinpä päätös markan vaihtamisesta euroksi tehtiin ilman eduskunnan säätämää lakia hallituksen luottamuslauseäänestyksen yhteydessä. Se, että Suomen perustuslakiin oli kirjattu, että ”Suomen rahayksikkö on markka”, ei tahtia haitannut.
Perustuslaki uusittiin myöhemmin ja maininta rahasta jätettiin siitä kokonaan pois.
Euron piti tuoda vakautta. Ruotsissa, jossa järjestettiin kansanäänestys eurosta, keskusteltiin voimakkaasti ns. epäsymmetristen shokkien vaikutuksista euromaihin.
Nuo shokit ovat nyt muuttuneet todellisuudeksi.
Keskusteleva Ruotsi hylkäsi euron ja piti kruununsa. Nyt Ruotsista tuodaan Suomeen mm. maitoa, lihaa ja puutavaraa, joita meillä on yllin kyllin, mutta joiden vientiä euron kalleus on haitannut ja tuontia helpottanut.
Suomi saatiin eurokuntoon 1990-luvun lopulla, kun valtion kunnille maksamat valtionosuudet leikattiin puoleen. Näin synnytettiin jatkuva kuntien talouskriisi ja peruspalvelujen kriisi. Suomi toimi EU-oppien mukaan mallikelpoisesti.
Monet EU-maat, mukaan lukien monet suurimmista eivät ole piitanneet mitään EU:n euro-määräyksistä. Kreikassa on valtion taloustilastoja väärennetty järjestelmällisesti. Nyt Kreikan keinottelu on paljastunut ja suuret julkisten menojen leikkaukset ovat edessä.
Samalla lisääntyy väkivalta kaduilla.
Kreikkalaisten lisäksi hölmöilyn maksajiksi tarvitaan hyväuskoisia hölmöjä muista euromaista.
Oman rahan puolustajia on Suomessa julkisuudessa pilkattu impivaaralaisiksi. Pääasiassa heistä ei tosin ole tarvinnut välittää. Vaikeneminen on riittänyt. Jää nähtäväksi, pitääkö oman rahan ja talouspolitiikan tarpeellisuus opetella Suomessa kokonaan kantapään kautta vai voiko siitä käydä keskustelua.
Lipposen hallituksen oikeusministeri Sauli Niinistö sanoi 90-luvun puolivälissä, että päätös EU-jäsenyydestä teki Suomen perustuslakiin EMU:n, siis myös euron mentävän aukon. Niinpä päätös markan vaihtamisesta euroksi tehtiin ilman eduskunnan säätämää lakia hallituksen luottamuslauseäänestyksen yhteydessä. Se, että Suomen perustuslakiin oli kirjattu, että ”Suomen rahayksikkö on markka”, ei tahtia haitannut.
Perustuslaki uusittiin myöhemmin ja maininta rahasta jätettiin siitä kokonaan pois.
Euron piti tuoda vakautta. Ruotsissa, jossa järjestettiin kansanäänestys eurosta, keskusteltiin voimakkaasti ns. epäsymmetristen shokkien vaikutuksista euromaihin.
Nuo shokit ovat nyt muuttuneet todellisuudeksi.
Keskusteleva Ruotsi hylkäsi euron ja piti kruununsa. Nyt Ruotsista tuodaan Suomeen mm. maitoa, lihaa ja puutavaraa, joita meillä on yllin kyllin, mutta joiden vientiä euron kalleus on haitannut ja tuontia helpottanut.
Suomi saatiin eurokuntoon 1990-luvun lopulla, kun valtion kunnille maksamat valtionosuudet leikattiin puoleen. Näin synnytettiin jatkuva kuntien talouskriisi ja peruspalvelujen kriisi. Suomi toimi EU-oppien mukaan mallikelpoisesti.
Monet EU-maat, mukaan lukien monet suurimmista eivät ole piitanneet mitään EU:n euro-määräyksistä. Kreikassa on valtion taloustilastoja väärennetty järjestelmällisesti. Nyt Kreikan keinottelu on paljastunut ja suuret julkisten menojen leikkaukset ovat edessä.
Samalla lisääntyy väkivalta kaduilla.
Kreikkalaisten lisäksi hölmöilyn maksajiksi tarvitaan hyväuskoisia hölmöjä muista euromaista.
Oman rahan puolustajia on Suomessa julkisuudessa pilkattu impivaaralaisiksi. Pääasiassa heistä ei tosin ole tarvinnut välittää. Vaikeneminen on riittänyt. Jää nähtäväksi, pitääkö oman rahan ja talouspolitiikan tarpeellisuus opetella Suomessa kokonaan kantapään kautta vai voiko siitä käydä keskustelua.
maanantai 15. helmikuuta 2010
Talousjärjestelmämme pitää uusia
Meneillään oleva talouskriisi on myös talousjärjestelmän kriisi. Siitä, missä vaiheessa kriisiä ollaan, esitetään hyvin erilaisia arvioita. Kokonaisuus on tuskin minkään tahon hallinnassa. Tämä antaa aihetta kysyä taloustieteen realismin ja tieteellisyyden perään.
Kenelläkään tuskin on oikeita vastauksia kaikkiin taloutta ja talousjärjestelmää koskeviin kysymyksiin. Oikeita kysymyksiä sen sijaan voidaan ja pitää vaatia.
Monet itsestäänselvyyksinä pidettävät nykymallisen talouden oletukset eivät kestä kriittistä tarkastelua. Se, mikä ei kestä kritiikkiä, tuskin kestää myöskään todellisuuden painetta.
On harhaanjohtavaa ja sen vuoksi vakava virhe käyttää bruttokansantuotetta pääasiallisena kehityksen mittarina. BKT kertoo tavara- ja palvelutuotannon määrän. Se ei kuitenkaan mittaa esim. tulonjakoa, ympäristön pilaantumista, luonnonvarojen liikakäyttöä ja monia muita ihmisten hyvinvointiin keskeisesti vaikuttavia tekijöitä.
Esim. Genuine progress indicator (GPI), eli aidon kehityksen mittari, jota suomalaistutkijatkin ovat esitelleet, mittaa paljon paremmin kestävää taloudellista hyvinvointia. On hyvin paljastavaa yhteiskunnallisen kehityksen ja nykyisen talousjärjestelmän kannalta, että sen jälkeen kun BKT ja GPI nousivat 1980-luvun lopulle asti, GPI-käyrä on laskenut samalla kun BKT on noussut. Tavara- ja palvelutuotannon kasvu on siis aiemmin lisännyt hyvinvointia, mutta ei lisää enää. Itse asiassa monet taloutta kasvattavat toimet vievät pohjaa hyvinvoinnilta.
Palvelujen osuuden lisääntymisestä huolimatta talouskasvu tarkoittaa käytännössä aineellisen kulutuksen kasvua tavalla tai toisella. Tällä hetkellä maailmanlaajuinen kulutus ylittää luonnonvarojen uusiutumisen arviolta 40 prosentilla. On arvioitu, että viime vuosien vauhdilla kulutuksen tyydyttämiseen tarvitaan vuosisadan puolivälissä viiden maapallon luonnonvarat. Lienee selvää, että ollaan umpikujassa.
Koska luonnonvarojen kulutuksen jatkuva lisääminen johtaa katastrofiin, on luovuttava taloudellisen kasvun vaatimuksesta. Tämä on sekä yksinkertaista että vaikeaa.
On syytä pohtia niitä tekijöitä, jotka aiheuttavat kasvun vaatimuksen. Ovatko ne jotenkin ylittämättömiä, vai onko kysymys sopimuksista, jotka ovat muutettavissa?
Kun puhutaan talouden kasvusta, on kysymys luonnonvarojen kulutuksen lisäksi tietenkin rahasta. Mielenkiintoisen vertailukohdan taloudellisen kasvun vaatimukseen tarjoaa se yleinen käsitys ja kokemus, että rahaa on niukasti. Yleisesti uskotaan, että talouden pitää kasvaa eli käytännössä luonnonvaroja pitäisi voida kuluttaa yhä enemmän. Samalla uskotaan, että rahaa on niukasti – tämä myös näkyy ainakin leipäjonoissa ja peruspalvelujen rahoituksessa. Todellisuudessa luonnonvaroja on rajallinen määrä, mutta rahan määrä on sopimuksenvarainen asia.
Tapa, jolla uutta rahaa luodaan, tunnetaan heikosti. Liikkeellä olevat setelit ja kolikot muodostavat vain muutaman prosentin kaikesta ”rahasta”. Valtaosa siitä on pankkien tyhjästä luomaa velkaa. Pankkien antamat lainat ovat jopa kymmenkertaiset verrattuna niiden hallussa oleviin talletuksiin. Kaikki ”raha” on siis käytännössä jonkun velkaa ja velkaa on enemmän kuin rahaa.
Tässä on yksi keskeinen tekijä, joka pakottaa talouden kasvuun. Velat on maksettava ja vieläpä korkojen kanssa. Samanlaista kasvua lisäävää vaatimusta merkitsee pääomien tuottovaatimus.
Yksi keskeinen kysymys on: miten rahoitetaan peruspalvelut kun talous ei kasva.
Vastaukseksi ei välttämättä riitä, että julkisen sektorin osuutta taloudesta kasvatetaan tai peruspalvelujen tarvetta vähennetään.
On syytä kysyä, miksi pankeille on annettu oikeus luoda rahaa ja päättää mihin tarkoituksiin sitä jaetaan.
Miksi keskuspankkien liikkeelle laskema uusi raha – halventavasti sanoen setelirahoitus – olisi jotenkin huonompaa ja enemmän inflaatiota aiheuttavaa kuin voittoa hakevien pankkien tyhjästä luoma raha? Miksi rahaa voidaan luoda liikepankeissa esim. erilaista keinottelua varten, mutta ei valtion keskuspankissa vaikkapa terveydenhoitoa tai ihmisten perustuloa varten?
Pankkien ja rahoitusjärjestelmän toiminta saa nyt aikaan oravanpyörän, jossa velkojen maksamiseksi pitää kasvua kiihdyttää, tuottavuutta lisätä, työttömyyttä pahentaa ja turvattomuutta kasvattaa. Tässä talous ei vaikuta olevan ihmistä varten vaan päinvastoin.
Meille on kerrottu, että kasvua ja työllisyyttä parannetaan tuottamalla ja kuluttamalla enemmän. Käytännössä suurempi tuotanto saadaan helpoimmin aikaan automatisoimalla ja tehostamalla tuotantoa. Tämä on aiheuttanut jo ennen nykyistä talouskriisiä rakenteellisen työttömyyden, joka on noin kaksinkertainen virallisiin työttömyyslukuihin verrattuna. Mainittakoon, että Suomessa tehtyjen työtuntien määrä väheni vv. 1990-2008 vaikka kokonaistuotanto kaksinkertaistui ja vienti kolminkertaistui. Toki kulutuksen supistuminen heikentää työllisyyttä nykyisessä järjestelmässä, mutta mekanismi ei siis välttämättä päde toisin päin.
Tuotannon ja työn yhteys on siis katkennut. Eikö tämän pitäisi johtaa siihen ajatukseen, että ihmisten toimeentulon erillisyys tuotannosta on hyväksyttävää, ja että ihmisiä ei saa nöyryyttää tai rangaista siitä, ettei heillä ole palkkatyötä? Ja eikö työn vähenemisen hyväksyvän järjestelmän tule huolehtia siitä, että jokaisella ihmisellä on silti mielekästä tekemistä ja paikka yhteiskunnassa? Jokaiselle työkykyiselle löytyy kyllä tekemistä, mutta nyt ei kaikelle tarpeelliselle työlle löydy maksajaa.
Onko aika luopua työn rasittamisesta sivukuluilla ja kerätä vastaavat maksut esim. tuotannon jalostusarvon perusteella? Näin työllistämisen kuluja siirrettäisiin automaatiotuotannon kannettavaksi. Sata vuotta sitten pyrittiin 8 tunnin työpäivään. Onko nyt aika pyrkiä neljän päivän työviikkoon?
Talouden jatkuva kasvu ei ole mahdollista. Ellei muita rajoituksia oteta huomioon, luonnon kestokyky asettaa rajat joka tapauksessa. Jos tämä tunnustetaan, on korkea aika tarkastella itsestäänselvyyksinä pidettyjä uskomuksia tavallista tarkemmin ja yrittää ajatella toisin. Nyt, kun talouden lama merkitsee tuotannon ja kulutuksen vähenemistä, on otollinen hetki miettiä toisenlaista tulevaisuutta.
Vaikka jatkuva kasvu ei ole mahdollista, sen vaihtoehtona ei välttämättä ole jatkuva kulutuksen aleneminen. Kysymys on tasapainon löytämisestä. Työllisyyden, hyvinvoinnin ja ympäristön tasapaino on löydettävissä ilmeisesti helpoimmin kun tuotanto on valtioiden tasolla mahdollisimman omavaraista.
On paradoksaalista, että talouden kasvun ja nykymuotoisen ns. markkinatalouden loistoaikojen ollessa ehkä takana päin, tarjoavat nykyiset kriisit mahdollisuuden eräänlaiseen markkinatalouden intiaanikesään. Historian suurin investointitarve odottaa toteuttamistaan. Kyse on energiajärjestelmän uudistamisesta. Monista syistä on siirryttävä pois fossiilisesta energiasta. Riittävän laaja ja kestävä ratkaisu löytyy vain hajautetusta uusiutuviin energialähteisiin perustusvasta energiantuotannosta.
Kvartaalitaloudelle – jonka oppeja noudatetaan edelleen, vaikka termistä ei juuri enää puhuta – tyypillinen ajatus lyhyen tähtäimen voittojen maksimoimisesta sopii huonosti yhteen energiajärjestelmän uudistamisen kanssa. Samalla tuo uudistus on välttämätön. Tämä herättää kysymyksen voidaanko yhteiskunnan pitkän tähtäimen edut alistaa talouden pelureiden välittömälle tarpeentyydytykselle – vai olisiko yhteiskunnan otettava suurempi rooli investoinneista ja niiden edellyttämien resurssien keräämisestä?
Jos energiantuotannon uudistamisen haaste otetaan tosissaan, se tarjoaa lisäaikaa valmistautua sellaisen talousjärjestelmän rakentamiseen, joka ei tarvitse talouden kasvua ja täyttää ihmisten perustarpeet kaikkialla. Aineellisen kulutuksen väheneminen on syytä nähdä edellytyksenä inhimillisen hyvinvoinnin pelastamiselle.
On syytä kysyä, voidaanko nykyinen taloudellinen järjestelmä uudistaa niiden – ns. markkinavoimien, käytännössä taloudellisen eliitin - ehdoilla, jotka siitä elävät ja hyötyvät vai onko uudistamisessa syytä nojata kansalaisiin, demokratiaan.
Onko poliittisessa päätöksenteossa syytä kysyä mikä on oikein ja mikä väärin? Onko ahneudelle asetettava rajoja? Kuka niitä voisi asettaa? Onko parempi antaa kansalaisille suoraa päätösvaltaa vai luottaa siihen, että taloudellinen ja poliittinen eliitti löytävät yhdessä kestävät ratkaisut?
Kun yhteistä kakkua ei voida rajattomasti kasvattaa, on pakko keskittyä sen sisältöön ja jakamiseen. Onko kestävää kakun jakoa se, että joillakin on mahdollisuus miljoonatuloihin ja monet anovat itselleen murusia, vai olisiko parempi, että suurin käteen jäävä tulo voisi olla enintään 10-kertainen pienimpään tuloon verrattuna?
Kilpailu, jossa väistämättä on vähän voittajia ja paljon häviäjiä, ei ole ratkaisu suuriin ongelmiimme. Lähivuosien keskeinen haaste on löytää tasapaino ihmisen tarpeiden ja luonnon kestokyvyn välille. Se on löydettävissä, mutta ei ilman kritiikkiä eli tosiasioiden kattavaa punnitsemista.
Kenelläkään tuskin on oikeita vastauksia kaikkiin taloutta ja talousjärjestelmää koskeviin kysymyksiin. Oikeita kysymyksiä sen sijaan voidaan ja pitää vaatia.
Monet itsestäänselvyyksinä pidettävät nykymallisen talouden oletukset eivät kestä kriittistä tarkastelua. Se, mikä ei kestä kritiikkiä, tuskin kestää myöskään todellisuuden painetta.
On harhaanjohtavaa ja sen vuoksi vakava virhe käyttää bruttokansantuotetta pääasiallisena kehityksen mittarina. BKT kertoo tavara- ja palvelutuotannon määrän. Se ei kuitenkaan mittaa esim. tulonjakoa, ympäristön pilaantumista, luonnonvarojen liikakäyttöä ja monia muita ihmisten hyvinvointiin keskeisesti vaikuttavia tekijöitä.
Esim. Genuine progress indicator (GPI), eli aidon kehityksen mittari, jota suomalaistutkijatkin ovat esitelleet, mittaa paljon paremmin kestävää taloudellista hyvinvointia. On hyvin paljastavaa yhteiskunnallisen kehityksen ja nykyisen talousjärjestelmän kannalta, että sen jälkeen kun BKT ja GPI nousivat 1980-luvun lopulle asti, GPI-käyrä on laskenut samalla kun BKT on noussut. Tavara- ja palvelutuotannon kasvu on siis aiemmin lisännyt hyvinvointia, mutta ei lisää enää. Itse asiassa monet taloutta kasvattavat toimet vievät pohjaa hyvinvoinnilta.
Palvelujen osuuden lisääntymisestä huolimatta talouskasvu tarkoittaa käytännössä aineellisen kulutuksen kasvua tavalla tai toisella. Tällä hetkellä maailmanlaajuinen kulutus ylittää luonnonvarojen uusiutumisen arviolta 40 prosentilla. On arvioitu, että viime vuosien vauhdilla kulutuksen tyydyttämiseen tarvitaan vuosisadan puolivälissä viiden maapallon luonnonvarat. Lienee selvää, että ollaan umpikujassa.
Koska luonnonvarojen kulutuksen jatkuva lisääminen johtaa katastrofiin, on luovuttava taloudellisen kasvun vaatimuksesta. Tämä on sekä yksinkertaista että vaikeaa.
On syytä pohtia niitä tekijöitä, jotka aiheuttavat kasvun vaatimuksen. Ovatko ne jotenkin ylittämättömiä, vai onko kysymys sopimuksista, jotka ovat muutettavissa?
Kun puhutaan talouden kasvusta, on kysymys luonnonvarojen kulutuksen lisäksi tietenkin rahasta. Mielenkiintoisen vertailukohdan taloudellisen kasvun vaatimukseen tarjoaa se yleinen käsitys ja kokemus, että rahaa on niukasti. Yleisesti uskotaan, että talouden pitää kasvaa eli käytännössä luonnonvaroja pitäisi voida kuluttaa yhä enemmän. Samalla uskotaan, että rahaa on niukasti – tämä myös näkyy ainakin leipäjonoissa ja peruspalvelujen rahoituksessa. Todellisuudessa luonnonvaroja on rajallinen määrä, mutta rahan määrä on sopimuksenvarainen asia.
Tapa, jolla uutta rahaa luodaan, tunnetaan heikosti. Liikkeellä olevat setelit ja kolikot muodostavat vain muutaman prosentin kaikesta ”rahasta”. Valtaosa siitä on pankkien tyhjästä luomaa velkaa. Pankkien antamat lainat ovat jopa kymmenkertaiset verrattuna niiden hallussa oleviin talletuksiin. Kaikki ”raha” on siis käytännössä jonkun velkaa ja velkaa on enemmän kuin rahaa.
Tässä on yksi keskeinen tekijä, joka pakottaa talouden kasvuun. Velat on maksettava ja vieläpä korkojen kanssa. Samanlaista kasvua lisäävää vaatimusta merkitsee pääomien tuottovaatimus.
Yksi keskeinen kysymys on: miten rahoitetaan peruspalvelut kun talous ei kasva.
Vastaukseksi ei välttämättä riitä, että julkisen sektorin osuutta taloudesta kasvatetaan tai peruspalvelujen tarvetta vähennetään.
On syytä kysyä, miksi pankeille on annettu oikeus luoda rahaa ja päättää mihin tarkoituksiin sitä jaetaan.
Miksi keskuspankkien liikkeelle laskema uusi raha – halventavasti sanoen setelirahoitus – olisi jotenkin huonompaa ja enemmän inflaatiota aiheuttavaa kuin voittoa hakevien pankkien tyhjästä luoma raha? Miksi rahaa voidaan luoda liikepankeissa esim. erilaista keinottelua varten, mutta ei valtion keskuspankissa vaikkapa terveydenhoitoa tai ihmisten perustuloa varten?
Pankkien ja rahoitusjärjestelmän toiminta saa nyt aikaan oravanpyörän, jossa velkojen maksamiseksi pitää kasvua kiihdyttää, tuottavuutta lisätä, työttömyyttä pahentaa ja turvattomuutta kasvattaa. Tässä talous ei vaikuta olevan ihmistä varten vaan päinvastoin.
Meille on kerrottu, että kasvua ja työllisyyttä parannetaan tuottamalla ja kuluttamalla enemmän. Käytännössä suurempi tuotanto saadaan helpoimmin aikaan automatisoimalla ja tehostamalla tuotantoa. Tämä on aiheuttanut jo ennen nykyistä talouskriisiä rakenteellisen työttömyyden, joka on noin kaksinkertainen virallisiin työttömyyslukuihin verrattuna. Mainittakoon, että Suomessa tehtyjen työtuntien määrä väheni vv. 1990-2008 vaikka kokonaistuotanto kaksinkertaistui ja vienti kolminkertaistui. Toki kulutuksen supistuminen heikentää työllisyyttä nykyisessä järjestelmässä, mutta mekanismi ei siis välttämättä päde toisin päin.
Tuotannon ja työn yhteys on siis katkennut. Eikö tämän pitäisi johtaa siihen ajatukseen, että ihmisten toimeentulon erillisyys tuotannosta on hyväksyttävää, ja että ihmisiä ei saa nöyryyttää tai rangaista siitä, ettei heillä ole palkkatyötä? Ja eikö työn vähenemisen hyväksyvän järjestelmän tule huolehtia siitä, että jokaisella ihmisellä on silti mielekästä tekemistä ja paikka yhteiskunnassa? Jokaiselle työkykyiselle löytyy kyllä tekemistä, mutta nyt ei kaikelle tarpeelliselle työlle löydy maksajaa.
Onko aika luopua työn rasittamisesta sivukuluilla ja kerätä vastaavat maksut esim. tuotannon jalostusarvon perusteella? Näin työllistämisen kuluja siirrettäisiin automaatiotuotannon kannettavaksi. Sata vuotta sitten pyrittiin 8 tunnin työpäivään. Onko nyt aika pyrkiä neljän päivän työviikkoon?
Talouden jatkuva kasvu ei ole mahdollista. Ellei muita rajoituksia oteta huomioon, luonnon kestokyky asettaa rajat joka tapauksessa. Jos tämä tunnustetaan, on korkea aika tarkastella itsestäänselvyyksinä pidettyjä uskomuksia tavallista tarkemmin ja yrittää ajatella toisin. Nyt, kun talouden lama merkitsee tuotannon ja kulutuksen vähenemistä, on otollinen hetki miettiä toisenlaista tulevaisuutta.
Vaikka jatkuva kasvu ei ole mahdollista, sen vaihtoehtona ei välttämättä ole jatkuva kulutuksen aleneminen. Kysymys on tasapainon löytämisestä. Työllisyyden, hyvinvoinnin ja ympäristön tasapaino on löydettävissä ilmeisesti helpoimmin kun tuotanto on valtioiden tasolla mahdollisimman omavaraista.
On paradoksaalista, että talouden kasvun ja nykymuotoisen ns. markkinatalouden loistoaikojen ollessa ehkä takana päin, tarjoavat nykyiset kriisit mahdollisuuden eräänlaiseen markkinatalouden intiaanikesään. Historian suurin investointitarve odottaa toteuttamistaan. Kyse on energiajärjestelmän uudistamisesta. Monista syistä on siirryttävä pois fossiilisesta energiasta. Riittävän laaja ja kestävä ratkaisu löytyy vain hajautetusta uusiutuviin energialähteisiin perustusvasta energiantuotannosta.
Kvartaalitaloudelle – jonka oppeja noudatetaan edelleen, vaikka termistä ei juuri enää puhuta – tyypillinen ajatus lyhyen tähtäimen voittojen maksimoimisesta sopii huonosti yhteen energiajärjestelmän uudistamisen kanssa. Samalla tuo uudistus on välttämätön. Tämä herättää kysymyksen voidaanko yhteiskunnan pitkän tähtäimen edut alistaa talouden pelureiden välittömälle tarpeentyydytykselle – vai olisiko yhteiskunnan otettava suurempi rooli investoinneista ja niiden edellyttämien resurssien keräämisestä?
Jos energiantuotannon uudistamisen haaste otetaan tosissaan, se tarjoaa lisäaikaa valmistautua sellaisen talousjärjestelmän rakentamiseen, joka ei tarvitse talouden kasvua ja täyttää ihmisten perustarpeet kaikkialla. Aineellisen kulutuksen väheneminen on syytä nähdä edellytyksenä inhimillisen hyvinvoinnin pelastamiselle.
On syytä kysyä, voidaanko nykyinen taloudellinen järjestelmä uudistaa niiden – ns. markkinavoimien, käytännössä taloudellisen eliitin - ehdoilla, jotka siitä elävät ja hyötyvät vai onko uudistamisessa syytä nojata kansalaisiin, demokratiaan.
Onko poliittisessa päätöksenteossa syytä kysyä mikä on oikein ja mikä väärin? Onko ahneudelle asetettava rajoja? Kuka niitä voisi asettaa? Onko parempi antaa kansalaisille suoraa päätösvaltaa vai luottaa siihen, että taloudellinen ja poliittinen eliitti löytävät yhdessä kestävät ratkaisut?
Kun yhteistä kakkua ei voida rajattomasti kasvattaa, on pakko keskittyä sen sisältöön ja jakamiseen. Onko kestävää kakun jakoa se, että joillakin on mahdollisuus miljoonatuloihin ja monet anovat itselleen murusia, vai olisiko parempi, että suurin käteen jäävä tulo voisi olla enintään 10-kertainen pienimpään tuloon verrattuna?
Kilpailu, jossa väistämättä on vähän voittajia ja paljon häviäjiä, ei ole ratkaisu suuriin ongelmiimme. Lähivuosien keskeinen haaste on löytää tasapaino ihmisen tarpeiden ja luonnon kestokyvyn välille. Se on löydettävissä, mutta ei ilman kritiikkiä eli tosiasioiden kattavaa punnitsemista.
Hyvinvoinnin pelastamiseksi on tehtävä täyskäännös politiikassa
Pääministerin eduskunnalle 9.2. tekemä ilmoitus hallituksen politiikasta vuonna 2010 ei sisältänyt yllätyksiä. Pääministerin mukaan hallituksen keinoja hyvinvoinnin pelastamiseen ovat pidemmät työurat, rakenteellisen työttömyyden vähentäminen ja tuottavuuden nosto.
Esitettyjä keinoja on syytä hieman avata. Työn tuottavuuden paraneminen, joka sinänsä on mielekäs tavoite, johtaa työn vähenemiseen. Samat ihmiset tekevät yhä enemmän tai entistä vähemmät ihmiset saman verran. Työn tuottavuuden nousu on rakenteellisen työttömyyden yksi perussyy. Hallitus siis haluaa lisätä rakenteellista työttömyyttä aiheuttavaa työn tuottavuutta ja samalla vähentää rakenteellista työttömyyttä. Miten tämä tapahtuisi, ei selviä pääministerin puheesta.
Työurien pidentämisestä on tullut hallitukselle pakkomielle. Se on ymmärrettävää, sillä jotainhan hallituksen on esitettävä, jotta näyttäisi toimivalta. On pakko kysyä, miten työurien pidentäminen sopii yhteen todellisuuden kanssa. Nuorista jo liki neljäsosa on ilman työtä, kaikkiaan todellinen työttömien määrä on jo yli 400 000 ja monet työssä olevat eivät jaksa töissä edes nykyiseen eläkeikään asti.
Hallitus ja pääministeri ovat ikävä kyllä täysin pihalla siitä, mitä hyvinvoinnin pelastaminen vaatii.
Se vaatii mm. sitä, että suomalaisen työn ja tuotannon tulokset saadaan hyödyttämään koko yhteiskuntaa. Tuottavuus ja viennin vetokaan eivät meitä auta, jos pääomat viedään pois maasta. Pääomien liikkeisiin on puututtava. EU kieltää sen. Mikä on johtopäätös? Alistumme nykyiseen tilanteeseen tai alamme valmistella eroamista.
Meidän on suojeltava omaa työllisyyttämme ja talouttamme. Kun nyt ostamme koulujen ruuat Keski-Euroopasta, junat Välimeren maista ja melkein kaiken muun Kiinasta, ei tarvitse ihmetellä että emme pärjää. Pääministeri sanoi ”Viime kädessä ratkaisemme itse sen, että tuotantomme laatu ja hinta käyvät kaupaksi maailmalle”. Jos kerran ratkaisemme sen itse, miksi kauppa ei käy? Tarkoittaako pääministeri, että täälläkin pitäisi tehdä töitä alle euron tuntipalkalla kuten halpamaissa tehdään?
Todellisuudessa ratkaisemme itse yhä vähemmän. EU-Suomella ei ole omaa rahaa eikä itsenäistä talouspolitiikkaa. Ne me tarvitsemme hyvinvoinnin pelastamiseksi.
Hyvinvoinnin pelastamiseksi on tehtävä täyskäännös politiikassa. Se tapahtunee joko nykyisen politiikan perusteellisen romahduksen jälkeen tai hallitummin eri vaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen. Viimeksi mainittu on parempi tie ja vaatii sitä, että Suomessa opetellaan avointa julkista keskustelua myös niistä aiheista, jotka eivät vallanpitäjiä miellytä.
Esitettyjä keinoja on syytä hieman avata. Työn tuottavuuden paraneminen, joka sinänsä on mielekäs tavoite, johtaa työn vähenemiseen. Samat ihmiset tekevät yhä enemmän tai entistä vähemmät ihmiset saman verran. Työn tuottavuuden nousu on rakenteellisen työttömyyden yksi perussyy. Hallitus siis haluaa lisätä rakenteellista työttömyyttä aiheuttavaa työn tuottavuutta ja samalla vähentää rakenteellista työttömyyttä. Miten tämä tapahtuisi, ei selviä pääministerin puheesta.
Työurien pidentämisestä on tullut hallitukselle pakkomielle. Se on ymmärrettävää, sillä jotainhan hallituksen on esitettävä, jotta näyttäisi toimivalta. On pakko kysyä, miten työurien pidentäminen sopii yhteen todellisuuden kanssa. Nuorista jo liki neljäsosa on ilman työtä, kaikkiaan todellinen työttömien määrä on jo yli 400 000 ja monet työssä olevat eivät jaksa töissä edes nykyiseen eläkeikään asti.
Hallitus ja pääministeri ovat ikävä kyllä täysin pihalla siitä, mitä hyvinvoinnin pelastaminen vaatii.
Se vaatii mm. sitä, että suomalaisen työn ja tuotannon tulokset saadaan hyödyttämään koko yhteiskuntaa. Tuottavuus ja viennin vetokaan eivät meitä auta, jos pääomat viedään pois maasta. Pääomien liikkeisiin on puututtava. EU kieltää sen. Mikä on johtopäätös? Alistumme nykyiseen tilanteeseen tai alamme valmistella eroamista.
Meidän on suojeltava omaa työllisyyttämme ja talouttamme. Kun nyt ostamme koulujen ruuat Keski-Euroopasta, junat Välimeren maista ja melkein kaiken muun Kiinasta, ei tarvitse ihmetellä että emme pärjää. Pääministeri sanoi ”Viime kädessä ratkaisemme itse sen, että tuotantomme laatu ja hinta käyvät kaupaksi maailmalle”. Jos kerran ratkaisemme sen itse, miksi kauppa ei käy? Tarkoittaako pääministeri, että täälläkin pitäisi tehdä töitä alle euron tuntipalkalla kuten halpamaissa tehdään?
Todellisuudessa ratkaisemme itse yhä vähemmän. EU-Suomella ei ole omaa rahaa eikä itsenäistä talouspolitiikkaa. Ne me tarvitsemme hyvinvoinnin pelastamiseksi.
Hyvinvoinnin pelastamiseksi on tehtävä täyskäännös politiikassa. Se tapahtunee joko nykyisen politiikan perusteellisen romahduksen jälkeen tai hallitummin eri vaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen. Viimeksi mainittu on parempi tie ja vaatii sitä, että Suomessa opetellaan avointa julkista keskustelua myös niistä aiheista, jotka eivät vallanpitäjiä miellytä.
tiistai 9. helmikuuta 2010
Hallituksen politiikan tulokset poikkeavat lupauksista
Lähes 40 vuotta raskasta työtä tehnyt mieshenkilö haluaisi eläkkeelle. Hänen työkykynsä on käytännössä mennyt. Päätä ei juuri voi kääntää alas eikä ylös, sivuillekin vain hitaasti. Vakuutusyhtiön lääkäri on miestä näkemättä kuitenkin todennut tämän olevan työkykyinen. Lääkärin mukaan entistä työtä voi jatkaa, kun katselee suoraan eteenpäin eikä tee äkillisiä liikkeitä.
Samaan aikaan on voimassa laki, jonka mukaan kansanedustaja pääsee seitsemän edustajavuoden jälkeen sopeutumiseläkkeen piiriin. Näin on, vaikka eläkeläinen olisi alle 30-vuotias ja täysin työkykyinen. Täydelle eläkkeelle pääsee 15 kansanedustajavuoden jälkeen. Näin ovat kansanedustajat itse päättäneet.
Muutamia vuosia sitten kansanedustajien kuukausipalkkoihin tehtiin 1000-2000 euron kuoppakorotukset. Tätä ja kansanedustajien merkittäviä eläke-etuja on perusteltu sillä, että näin saadaan maan parhaat voimat päätöksentekoon. Jokainen voi itse arvioida, onko saatu. Joka tapauksessa meillä siis lienee parhaat edustajat mitä rahalla saa.
Mitä rahalla houkutellut edustajat ovat saaneet aikaan? Eduskunnan luottamusta nauttivan Vanhasen hallituksen politiikan arvioidaan hyödyttäneen etenkin hyvätuloisia suomalaisia. Näin arvioivat Yleisradion haastattelemat sosiaalipolitiikan ja talouden asiantuntijat.
”Hallituksen lähtökohtanakin on ollut tukea niitä, joilla on jo”, sanoi sosiaalipolitiikan professori Juhani Laurinkari Ylelle. Hallituksen veronkevennyslinjasta ovat tutkijoiden mukaan kärsineet huonoimmassa asemassa olevat suomalaiset. Professori Laurinkarin mukaan häviäjiä ovat vähän koulutetut, pitkäaikaistyöttömät ja erityisryhmiin kuuluvat, kuten vammaiset.
Joidenkin tutkijoiden mielestä työn verotuksen alentamisella ja arvonlisäverotuksen muutoksilla ei ole ollut selvää muutosta tulonjakoon. Kansantaloustieteen professori Heikki Loikkasen mukaan suomalaisten eriarvoisuutta on ylläpitänyt se, että hallitus ei ole kajonnut pääoma- ja ansioverot eriyttävään järjestelmään.
Maamme nykyisen hallituksen hallitusohjelman otsikko on ”Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi”. Hallituksen politiikan tulokset poikkeavat otsikosta aika tavalla.
Ei näy mitään merkkejä siitä, että todellista muutosta Suomessa harjoitettavan politiikan suuntaan olisi tulossa nykyisistä hallituspuolueista tai SDP:sta. Suunnan muuttaminen vaatii sitä, että irtisanoudutaan taloudellisen eliitin etujen ajamisesta ja ryhdytään ajamaan oikeudenmukaisuutta. Sen ajaminen taas vaatii irtisanoutumista yhtiövallan johtaman EU:n politiikasta. Nykyisille eduskuntapuolueille tämä näyttää olevan mahdotonta.
Enemmistö suomalaisista haluaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntakehitystä. Muutos kohti sellaista tulee kun riittävän moni äänestää sitä vaaleissa.
Samaan aikaan on voimassa laki, jonka mukaan kansanedustaja pääsee seitsemän edustajavuoden jälkeen sopeutumiseläkkeen piiriin. Näin on, vaikka eläkeläinen olisi alle 30-vuotias ja täysin työkykyinen. Täydelle eläkkeelle pääsee 15 kansanedustajavuoden jälkeen. Näin ovat kansanedustajat itse päättäneet.
Muutamia vuosia sitten kansanedustajien kuukausipalkkoihin tehtiin 1000-2000 euron kuoppakorotukset. Tätä ja kansanedustajien merkittäviä eläke-etuja on perusteltu sillä, että näin saadaan maan parhaat voimat päätöksentekoon. Jokainen voi itse arvioida, onko saatu. Joka tapauksessa meillä siis lienee parhaat edustajat mitä rahalla saa.
Mitä rahalla houkutellut edustajat ovat saaneet aikaan? Eduskunnan luottamusta nauttivan Vanhasen hallituksen politiikan arvioidaan hyödyttäneen etenkin hyvätuloisia suomalaisia. Näin arvioivat Yleisradion haastattelemat sosiaalipolitiikan ja talouden asiantuntijat.
”Hallituksen lähtökohtanakin on ollut tukea niitä, joilla on jo”, sanoi sosiaalipolitiikan professori Juhani Laurinkari Ylelle. Hallituksen veronkevennyslinjasta ovat tutkijoiden mukaan kärsineet huonoimmassa asemassa olevat suomalaiset. Professori Laurinkarin mukaan häviäjiä ovat vähän koulutetut, pitkäaikaistyöttömät ja erityisryhmiin kuuluvat, kuten vammaiset.
Joidenkin tutkijoiden mielestä työn verotuksen alentamisella ja arvonlisäverotuksen muutoksilla ei ole ollut selvää muutosta tulonjakoon. Kansantaloustieteen professori Heikki Loikkasen mukaan suomalaisten eriarvoisuutta on ylläpitänyt se, että hallitus ei ole kajonnut pääoma- ja ansioverot eriyttävään järjestelmään.
Maamme nykyisen hallituksen hallitusohjelman otsikko on ”Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi”. Hallituksen politiikan tulokset poikkeavat otsikosta aika tavalla.
Ei näy mitään merkkejä siitä, että todellista muutosta Suomessa harjoitettavan politiikan suuntaan olisi tulossa nykyisistä hallituspuolueista tai SDP:sta. Suunnan muuttaminen vaatii sitä, että irtisanoudutaan taloudellisen eliitin etujen ajamisesta ja ryhdytään ajamaan oikeudenmukaisuutta. Sen ajaminen taas vaatii irtisanoutumista yhtiövallan johtaman EU:n politiikasta. Nykyisille eduskuntapuolueille tämä näyttää olevan mahdotonta.
Enemmistö suomalaisista haluaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntakehitystä. Muutos kohti sellaista tulee kun riittävän moni äänestää sitä vaaleissa.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Katainen unohtaa työnjaon ja tulonjaon
Valtiovarainministeri Jyrki Katainen vaatii ryhtiliikettä suomalaiseen yhteiskuntaan. Kataisen mukaan jokainen, joka ei ole valmis työurien pidentämiseen, vihaa hyvinvointiyhteiskuntaa.
Onkohan ministeri nyt ajan tasalla? Kataisen mukaan ihmisten pitää tehdä enemmän töitä. Miten he tekisivät enemmän töitä, kun työpaikkojen määrä vähenee voimakkaasti? Todellinen työttömien määrä on Suomessa jo yli 400 000, kun virallisiin työttömyystilastoihin lisätään erilaisten tukitoimenpiteiden piirissä olevat työttömät.
Eikä työn vähenemisessä ole kysymys vain nykyisestä lamasta. Työn ja tuotannon side on katkennut monessa kohtaa. Tuotannon lisääminen voidaan nykyisin toteuttaa yleensä helpoimmin hankkimalla tehokkaampia koneita ja samalla vähentämällä ihmistyötä. Eikö tästä pitäisi keskustella myös julkisuudessa, ministeri Katainen? Miksi yrittäjien puolueena esiintyvä Kokoomus ei aja työn tarjoamisen helpottamista ja työn sivukulujen siirtämistä enemmän automaatiotuotannon maksettavaksi? EU:ko kieltää?
Nykyinen hallitus on edeltäjiensä tavoin ajanut voimakkaasti veronalennuspolitiikkaa. Se on merkinnyt mm. tuloerojen kasvua ja peruspalvelujen rahoituskriisiä. Kun valtio on vetäytynyt vastuustaan peruspalvelujen rahoituksessa, ovat kunnat joutuneet korottamaan erilaisia maksuja ja kunnallisveroa. Verorasitusta on siis siirretty yhä enemmän pienituloisten maksettavaksi.
Näin ollen on irvokasta, että Katainen esiintyy hyvinvointiyhteiskunnan puolustajana. Köyhyys ja eriarvoisuus ovat lisääntyneet Suomessa juuri sen politiikan ansiosta, jota Kataisen, Vanhasen ja aiemmin Lipposen johdolla on tehty.
Hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi tarvitaan täyskäännös politiikassa. Suuryritysten ja –sijoittajien etujen ajamisen sijasta on ryhdyttävä ajamaan ihmisten asiaa, oikeudenmukaisuutta. Talouden ja markkinoiden on palveltava ihmisiä eikä päinvastoin.
Kansalaisillakin on oma vastuunsa. Kun politiikkaan halutaan muutosta, on myös äänestettävä sitä. Ei pidä mennä halpaan eikä uskoa tyhjiä lupauksia. On vaadittava avointa julkista keskustelua, jotta kaikki tarjolla oleva tieto ja ajatukset pääsevät kilpailemaan tasavertaisesti kun ratkaisuja tehdään.
Onkohan ministeri nyt ajan tasalla? Kataisen mukaan ihmisten pitää tehdä enemmän töitä. Miten he tekisivät enemmän töitä, kun työpaikkojen määrä vähenee voimakkaasti? Todellinen työttömien määrä on Suomessa jo yli 400 000, kun virallisiin työttömyystilastoihin lisätään erilaisten tukitoimenpiteiden piirissä olevat työttömät.
Eikä työn vähenemisessä ole kysymys vain nykyisestä lamasta. Työn ja tuotannon side on katkennut monessa kohtaa. Tuotannon lisääminen voidaan nykyisin toteuttaa yleensä helpoimmin hankkimalla tehokkaampia koneita ja samalla vähentämällä ihmistyötä. Eikö tästä pitäisi keskustella myös julkisuudessa, ministeri Katainen? Miksi yrittäjien puolueena esiintyvä Kokoomus ei aja työn tarjoamisen helpottamista ja työn sivukulujen siirtämistä enemmän automaatiotuotannon maksettavaksi? EU:ko kieltää?
Nykyinen hallitus on edeltäjiensä tavoin ajanut voimakkaasti veronalennuspolitiikkaa. Se on merkinnyt mm. tuloerojen kasvua ja peruspalvelujen rahoituskriisiä. Kun valtio on vetäytynyt vastuustaan peruspalvelujen rahoituksessa, ovat kunnat joutuneet korottamaan erilaisia maksuja ja kunnallisveroa. Verorasitusta on siis siirretty yhä enemmän pienituloisten maksettavaksi.
Näin ollen on irvokasta, että Katainen esiintyy hyvinvointiyhteiskunnan puolustajana. Köyhyys ja eriarvoisuus ovat lisääntyneet Suomessa juuri sen politiikan ansiosta, jota Kataisen, Vanhasen ja aiemmin Lipposen johdolla on tehty.
Hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi tarvitaan täyskäännös politiikassa. Suuryritysten ja –sijoittajien etujen ajamisen sijasta on ryhdyttävä ajamaan ihmisten asiaa, oikeudenmukaisuutta. Talouden ja markkinoiden on palveltava ihmisiä eikä päinvastoin.
Kansalaisillakin on oma vastuunsa. Kun politiikkaan halutaan muutosta, on myös äänestettävä sitä. Ei pidä mennä halpaan eikä uskoa tyhjiä lupauksia. On vaadittava avointa julkista keskustelua, jotta kaikki tarjolla oleva tieto ja ajatukset pääsevät kilpailemaan tasavertaisesti kun ratkaisuja tehdään.
Tilaa: Blogitekstit (Atom)
