Kohti tasapainoa

Joulukuun kuudentena on käytössä sana, jota ei juuri muuten enää viljellä – itsenäisyys. Siis Suomen valtion itsenäisyys. On armeijan juhlaparaatia, on kuntien ja muiden yhteisöjen itsenäisyysjuhlia ja huippuna tietysti presidenttiparin isännöimät linnan juhlat.

Itsenäisyyttä juhliva EU-Suomi on muunnelma sadusta keisarin uusista vaatteista. Kuten ei keisarilla ollut vaatteita lainkaan, ei ole EU-Suomella valtiollista itsenäisyyttä.

Asetelma on lievimmin sanottuna rivo, sillä Suomen voimassa oleva perustuslaki lähtee siitä, että Suomi on itsenäinen, ”täysivaltainen” tasavalta, jossa ylin valta, ”valtiovalta” kuuluu Suomen kansalle.

EU-Suomi ei ole itsenäinen, koska EU:n lainsäädäntö on jäsenmaiden lakien yläpuolella, samoin ovat EU:n tuomioistuimen päätökset ylimpinä ja Suomi on luopunut omasta ulkopolitiikastaan ja sitoutunut unionin ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Ylin valta ei Suomessa kuulu enää Suomen kansalle, jota eduskunnan pitäisi edustaa. Ylin valta kaikissa EU:n toimivaltaan kuuluvissa asioissa on EU:n elimillä.

Joidenkin mielestä Suomen itsenäisyyteen riittää se, että Suomi voi halutessaan erota EU:sta. Yhtä hyvin voi avioliittoa väittää mitättömäksi sillä perusteella, että siitä voi erota.

Tilanne on vähintään merkillinen. Suomen itsenäisyyden poisluovuttaneet voimat näyttävät ylivoimaisilta. Eduskunnassa ei ole yhtään puoluetta, jonka tavoitteena olisi maamme itsenäisyyden palauttaminen, siis ero EU:sta. Ellei kyse olisi niin vakavista asioista, voisi unionisteja onnitella. He ovat puolueineen, etujärjestöineen, tutkimuslaitoksineen ja kirkkoineen hiljentäneet europolitiikan vaihtoehdot, kuin niitä ei olisikaan.

Kuitenkin tulevaisuus voi yllättää. Valheelle perustuva politiikka tuskin on kovin pitkäikäinen. Vielä joskus on aihettakin itsenäisyyden juhlimiseen.

Tuleva Suomen itsenäisyys tarvitaan kaikkia koskevan hyvinvoinnin, aidon demokratian ja kansainvälisen yhteistyön perustaksi.

Pariisin joukkomurhat vetävät hiljaiseksi. Silmitön raakuus ja tavallisten ihmisten murhaaminen on syytä tuomita jyrkästi.

Järkytyksen ja hämmennyksen keskellä kysellään, miten tuollainen on mahdollista ja mitä on nyt tehtävä. Kuinka vastaavat iskut voitaisiin tehokkaimmin ehkäistä tulevaisuudessa? Siihen pyrittäessä on yritettävä hahmottaa laajempi kokonaiskuva, olkoon se kuinka vaikeaa tahansa.

New Yorkin v. 2001 kaksoistorni-iskujen jälkeen USA:n presidentti G.W.Bush totesi terroristeista ja heidän tukijoistaan, että "He vihaavat vapauttamme". Lähes samoin sanoin kuvasi tilannetta nyt Pariisin joukkomurhien jälkeen ulkoministeri Soini. Soinin mukaan Euroopassa ja maailmalla on tahoja, jotka vihaavat länsimaista järjestelmää ja länsimaista ajatusmaailmaa.

Soinin ja Bushin selitykset terrorismin syiksi ovat kovin keveitä. Jos tyydytään pelkästään niihin, ollaan heikoilla kestävien vastausten löytämisessä.

Ääri-islamilainen ISIS on ottanut vastuun Pariisin joukkomurhista. ISIS on jo aiemmin osoittanut häikäilemättömyytensä ja piittaamattomuutensa siviiliuhreista. Se mitä ilmeisimmin ansaitsee kaiken mahdollisen vastarinnan.

Jos todella halutaan vähentää terrorismin kasvua, on kuitenkin kaivettava syvemmältä. USA:n demokraattien presidenttiehdokkaaksi pyrkivä Bernie Sanders sanoi Pariisin joukkomurhien jälkeen, että Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin vuonna 2003 pisti liikkeelle Lähi-idän nykyisen myllerryksen. Tämä on epämiellyttävä totuus.

USA ja sen liittolaiset ovat vastuussa miljoonaluokkaan nousevasta määrästä siviilien kuolemia Lähi-idässä. Siinä on vertaansa vailla oleva kasvualusta terrorismille. Todisteita kaipaaville voi muistuttaa USA:n aiemman ulkoministerin Madeleine Albrightin tv-lausunnosta, kun häneltä kysyttiin puolen miljoonan irakilaislapsen kuolemasta USA:n pakotteiden tuloksena. Albright myönsi, että tämä oli ”vaikea valinta” hänen ministeriölleen, mutta ”Nähdäksemme tämä oli sen arvoista”.

Syyrian sisällissota on klassinen esimerkki suurvaltapolitiikan kyynisestä piittaamattomuudesta, jonka laskut päätyvät viattomien siviilien maksettavaksi. Länsi mahdollisti aiemmin ISISin nousun ja nyt suurvallat tukevat sisällissodan eri osapuolia. Jos ISIS aiotaan todella murskata, muun muassa (lännen läheiseksi liittolaiseksi kutsutun) Saudi-Arabian pitäisi lopettaa tukensa kyseiselle terroristijärjestölle.

Valtioiden valtarakenteille terrorismi on järkytys siksi, että valtioilta on viety väkivallan monopoli.

Yksi sodan ongelmista on, että yksikin voi sen aloittaa, mutta yksi ei voi sitä lopettaa. Vakauden rakentaminen vaatii vähintään vuosikymmenien mittaista pitkäjänteistä työtä, mutta aseellisten konfliktien lietsominen onnistuu nopeammin.

Kaiken tämän vuoksi myös Suomessa on syytä kiinnittää huomiota siihen, millaisessa toiminnassa olemme kansainvälisesti mukana. Kriisinhallinta-termin väärinkäytöllä Suomelle aiemmin tärkeää rauhanturvaamista venytettiin sodankäynnin suuntaan Afganistanissa.

Nato-vetoisiin operaatioihin osallistuminen kasvattaa tulevaisuudessa vaaraa siihen, että olemme enemmänkin osa suurvaltapolitiikan tuottamia ongelmia kuin niiden ratkaisuja. Nato-jäsenyys sinetöisi tuon yhtälön: on selvää, että Suomi ei voisi toimia sotilasliiton "vapaamatkustajana", vaan tarjoaisi joukkojaan apuvoimiksi lännen suurvaltapolitiikan kulloinkin hyväksi katsomiin operaatioihin.

Sain kuluvan vuoden elokuun puolivälissä tiedon, että sairastan syöpää. Tieto oli itselleni suuri yllätys. Muistan kuinka lääkärin kerrottua asiasta ja lähdettyä potilashuoneesta olin puoli tuntia ns. huuli pyöreänä, ihmetyksen vallassa. Sen jälkeen tuli voimakas tunne, että vapaaehtoisesti en anna periksi tälle taudille. Teen kaiken mahdollisen sen voittamiseksi. Samalla tiedostin ja tiedostan edelleen, että läheskään kaikki ei ole omissa käsissä.

Elämä muuttui kerralla. Kalenteri oli ollut täynnä erilaisia menoja ja asioita, joihin olin sitoutunut ja lupautunut. Nyt kalenteri tyhjeni kerralla. Tauti oli sen verran vakava.

Syöpä leikattiin 28.10. Leikkaus oli iso ja lääkäreiden mukaan se onnistui. Nyt olen kotona. Vointi on olosuhteisiin nähden hyvä tai mainio. Jatkohoidot selviävät joulukuussa. Lopputulosta ei voi varmasti tietää, mutta paraneminen on mahdollista. Periksi ei ole tarkoitus antaa.

Olen saanut läheisiltä, ystäviltä, tuttavilta ja tuntemattomilta niin paljon tukea ja kannustusta, että se vetää sanattomaksi. Voin vain vajavaisesti kertoa kuinka suuriarvoista tuo tuki on ollut.

Kiitän sydämestäni kaikista suoraan tai välillisesti tulleista kannustavista viesteistä, puheluista ja kirjeistä (sellaisiakin on käytössä). Kaikkiin niihin en ole voinut vastata.

Puolestani on rukoiltu – kiitos siitä. Olen saanut kallisarvoisia ohjeita ja hyviä neuvoja taudista selviämiseen. Kiitos niistä kaikista.

Erikseen haluan kiittää Seinäjoen keskussairaalan (tai mikä sen virallinen nimi onkaan) ihmisten antamaa erinomaista hoitoa.

Kysymykseen, ”onko kipuja”, voin tällä hetkellä vastata: Vain kun nauran.