Kohti tasapainoa

Solidaarisuus on noussut puheeksi Suomen hallituksen päätettyä
ns. solidaarisuusverosta. Kyseinen lievä lisävero yli 100 000
euron vuotuisille ansiotuloille on suunniteltu väliaikaiseksi.
Suurimmatkin pääomatulot ovat jäämässä ilman veronkorotusta.
Valtaosa suurituloisimmista saa ansionsa juuri n. 30
prosentilla verotetuista pääomatuloista.

Wikipedian mukaan solidaarisuus (lat. in solidum) tarkoittaa
yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja
myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Käsite ei rajoitu
ainoastaan toistensa lähellä oleviin ihmisiin, vaan sillä
voidaan tarkoittaa jopa maailmanlaajuista kunnioitusta toisia
ihmisiä kohtaan.

Suhtautuminen yhteisvastuullisuuteen on yhteiskunnallisen
kehityksen ydinkysymyksiä. Nykyinen markkinaliberalismi on
merkinnyt yhteiskunnallisen kehityksen ohjaamisen siirtymistä
poliittisilta päättäjiltä suurten yritysten ja sijoittajien
käsiin. Samalla yhteisvastuusta on luovuttu. Se kelpaa toki
edelleen politiikan kieleen, mutta tuon käsitteen sisältöä ei
juuri avata.

Poliittisista päättäjistä on suurelta osin tullut markkinoiden
juoksupoikia ja -tyttöjä. Nämä myyvät kansalaisille ajatusta,
että nykyinen niin sanottujen markkinoiden valta on ainoa
vaihtoehto. Ainoa vaihtoehto on olla markkinoiden luottamuksen
arvoinen - ettei vaan Herra Markkina laske valtion
luottoluokitusta. Ainoa vaihtoehto on ylläpitää
kilpailukykyistä verotusta, jotta "osaajat" ja pääomat eivät
karkaa maasta. Ja saadaan muka aikaan kasvua jne.

Yhteisvastuullisuus sopii vaalipuheisiin. Käytännön toimet sen
lisäämiseksi ovat olleet näennäisiä. Meille kerrotaan, että
nykyistä suurempaan yhteisvastuullisuuteen ei ole varaa.

Kyse on eräänlaisesta junaryöstäjän logiikasta. Villin lännen
junaryöstäjän oli aivan perustelua sanoa, että "jos me emme
ryöstä junaa, jotkut muut ryöstävät sen". Nyt on perusteltua
sanoa, että verotus on pidettävä niin alhaisena, etteivät
markkinat suutu. Se jää kertomatta, että työn ja tuotannon
tuloksista viedään huomattava osa kansainvälisiin
kasinopeleihin ja kevyenkin verotuksen ulottumattomiin.

Markkinavoimille uskollinen politiikka merkitsee
solidaarisuuden, yhteisvastuullisuuden hylkäämistä. Se
merkitsee myös rakenteellisen väkivallan hyväksymistä.
Rakenteellista väkivaltaa ovat mm. äärimmäinen ahneus,
eriarvoisuutta kasvattavat päätökset, piittaamattomuus
ympäristöstä ja tulevien sukupolvien elämisen
mahdollisuuksista. Rakenteellinen väkivalta johtaa usein
avoimeen väkivaltaan.

On sanottu, että joka kylvää etuoikeuksia joutuu korjaamaan
vallankumouksia. Olisikin syytä nähdä, että on pitkän päälle
kaikkien etu muuttaa nykyisen politiikan suunta. On
irtauduttava junaryöstäjän logiikasta. Pitää asettaa kysymys,
mikä on oikein ja mikä väärin.

Don Robinsonin sanoin "aikamme heikkous piilee ilmeisessä
kyvyttömyydessämme erottaa tarpeemme ahneudestamme". Ahneuden
aika jatkuu kunnes riittävän moni saa siitä kyllikseen ja
toimii muutoksen puolesta.

Tarvitaan perustavia muutoksia. Edustajien tai puolueiden
vaihtaminen ei yksin riitä. Muutokseen tarvitaan tuki
sellaiselle politiikalle, joka vaatii markkinoiden
alistamista palvelemaan kansalaisia. Tärkeä askel tällä tiellä
on Suomen osalta oman lainsäädäntövallan palauttaminen eroamalla
suuryritysten ja -sijoittajien etuja ajavasta EU:sta.

Sotkamon Talvivaara ja monet muutkin uudet kaivosyhtiöt
näyttävät tuhoavan ympäristöään piittaamatta mistään muusta
kuin rahasta. Ympäristöviranomaisten toiminta vaikuttaa
hampaattomalta.

Kaivosten myrkkypäästöjen ja muun haitan ehkäisemisen tulee
olla ensi sijalla. On käsittämätöntä, että Talvivaaran
suuromistaja on voinut olla konsulttina tekemässä
omistamansa kaivoksen ympäristöselvitystä, kuten tuoreet
uutiset kertovat.

Vähimmäistavoitteena täytyy olla merkittävän
ympäristörahaston kerääminen kaivosyhtiöiltä. Näiden tulee
maksaa esim. viisi prosenttia vuotuisesta liikevaihdostaan
suljettuun valtiovallan hallinnoimaan kassaan, josta varat
palautuvat yhtiölle, jos kaivostoiminnasta ei kymmenen vuoden
kuluessa ole ilmennyt ympäristölupaehdoista poikkeavaa
haittaa. Jos tuollaista haittaa ilmenee, on rahat käytettävä
vahinkojen korjaamiseen.

On selvää, että rahalla ei voida korjata pahoja
ympäristötuhoja. Sillä voidaan kuitenkin painostaa muuten
näköjään piittaamattomia yhtiöitä asialliseen toimintaan.

"Hyvinvoinnin ylläpitämiseen tarvitaan kasvua". Tuohon erään
kansanedustajan äskettäiseen lausumaan tiivistyy tämän ajan
keskeinen taloudellinen uskomus.

Miten sitten on mahdollista, että kasvu ei ole pitänyt yllä
hyvinvointia? Kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana talous
on Suomessa kasvanut kaksinkertaiseksi ja vienti
kolminkertaiseksi. Samaan aikaan on köyhien lapsiperheiden
määrä moninkertaistunut ja toimeentulotuen varassa olevien
tulot ovat pudoneet yli kolmanneksella. Muutenkin
eriarvoisuus ja köyhyys ovat voimakkaasti lisääntyneet.

Tavanomaisen talouspuheen kommentti edelliseen on, että
talouden olisi pitänyt kasvaa vielä enemmän.

Usein puhutaan kokonaistuotannosta yhteisenä kakkuna.
Vallitsevan politiikan mukaan pitää keskittyä kasvattamaan
kakkua eikä jakamaan sitä. Parinkymmenen viime vuoden aikana
kun kakun koko on kaksinkertaistunut, ovat tulonjaon
suurimmat palaset moninkertaistuneet ja pienimmät
pienentyneet. Tämä on saatu aikaan poliittisilla
päätöksillä.

Hyvinvointi, kuten kaikki käsitteet, pitää määritellä, jotta
keskustelussa olisi mitään mieltä. Jos hyvinvointiin sisältyy
se, että kaikkien perustarpeet tyydyttyvät, eikö pitäisi
keskittyä jopa kakun kokoa enemmän sen jakamiseen?

Kun ollaan huolissaan hyvinvoinnista, eikö olisi syytä olla
huolissaan myös siitä, että Suomessa tehdyn työn ja tuotannon
tuloksista suuri osa viedään pois maasta? Eikö tuotannon
kasvattamisen vaikutus hyvinvointiin ole kovin kyseenalainen,
kun voitot viedään maasta pois jopa veroja maksamatta?

Kun halutaan kestäviä vastauksia talouden ja hyvinvoinnin
vaikeisiin kysymyksiin, pitää olla rohkeutta etsiä oikeita
kysymyksiä. Ilman oikeita kysymyksiä tuskin löytyy oikeita
vastauksia.

Yksi kysymys on keiden ehdoilla ja keiden hyväksi päätöksiä
tehdään. Nyt ollaan rähmällään markkinoiden edessä ja
päätöksiä tehdään markkinoiden luottamusta hakien. Näin ollen
tulevasta hallituksen kehysriihestä voi odottaa jatkoa
nykyiselle umpikujapolitiikalle

Mikään ei muutu ennen kuin kaikki muuttuu.

Kataisen hallitus pyrkii kuntien määrän merkittävään
supistamiseen. Tätä perustellaan palvelujen turvaamisella.
Perustelu ei kestä kriittistä tarkastelua, sillä tähänastiset
kuntaliitokset ovat merkinneet reuna-alueiden asukkaiden
palvelujen heikkenemistä.

Kuntien välisen tiiviin yhteistyön mahdollisuuksia ei niin
sanotussa kuntauudistuksessa ole otettu vakavasti. Vähälle
huomiolle on siis jäänyt se tosiasia, että kuntien määrä ja
palvelujen järjestäminen ovat kaksi eri asiaa.

Käytännön esimerkkejä tiiviistä kuntien välisestä
yhteistyöstä palvelujen järjestämisessä on jo olemassa. Yksi
tällainen on Järvi-Pohjanmaan yhteistoiminta-alue, jonka
muodostavat Alajärvi, Soini ja Vimpeli.

Yhteistoiminta-alue tuottaa kaikki palvelut yhdessä. Sillä
on yhteiset lautakunnat ja yhteinen henkilöstö kunnallista
hallintoa lukuun ottamatta. Kussakin yhteistoiminta-alueen
kunnassa on oma valtuusto, hallitus, tarkastuslautakunta ja
konsernihallinto.

Nyt ehdotettu yhteistoiminta-alueen kuntien liittäminen
yhteen ei toisi palvelujen järjestämiseen mitään lisäarvoa.

Kuntaliitoshankkeen taustalla on nykyisen valtiojohdon
pyrkimys toteuttaa EU:n ajamaa politiikkaa, joka tähtää
julkisten palvelujen yhä suurempaan yksityistämiseen.
Saman politiikan seurauksena meillä on jo nopeasti
kasvanut eriarvoisuus ja köyhyys.

Kyse on siitä keiden ehdoilla ja keiden hyväksi päätöksiä
tehdään - kansalaisten vai ns. markkinoiden. Nyt päätöksiä
tehdään markkinoiden ehdoilla. Suuntaa pitää muuttaa.

Työn ja tuotannon yhteys on katkennut. 1990-luvun alun jälkeen
on tehtyjen työtuntien määrä Suomessa vähentynyt, vaikka
kokonaistuotanto on kaksinkertaistunut. Työn tuottavuutta on
kasvatettu ja ihmistyötä korvattu koneilla.

Kasvavien tulojen väitetään lisäävän kulutusta, työllisyyttä
ja verotuloja. Tällä on perusteltu myös veronalennuksia.
Päättely ontuu monessa kohtaa. Sen jälkeen kun perustarpeet
on tyydytetty, lisääntyvistä tuloista osa säästetään, osa
sijoitetaan esimerkiksi pörssiosakkeisiin. Lisääntyvä kulutus
ei välttämättä lisää työllisyyttä, kuten edellä on todettu.
Tuotannon kasvu toteutetaan yhä useammin korvaamalla
ihmistyötä koneilla. Lisäksi kulutus kohdistuu usein
tuontitavaroihin, jolloin osa rahasta ohjautuu pois maasta.
Kaiken lisäksi pääomien siirtojen vapauttamisen jälkeen
viedään myös Suomessa tehdyn työn ja tuotannon tuloksista
suuri osa maasta pois. Suurilla yrityksillä on yhä enemmän
keinoja kiertää veroja. Näin lisääntyvä tuotanto ei
välttämättä lisää yleistä hyvinvointia.

Lisääntyvän kulutuksen vaikutus hyvinvointiin on enemmän kuin
kyseenalainen. Nykyinen talouden uskomusjärjestelmä pitää
tavoitteena vähintään kolmen prosentin vuotuista
talouskasvua. Se merkitsee talouden kaksikymmenkertaistumista
sadassa vuodessa. Yleisen arvion mukaan ihmiskunnan kulutus
ylittää nyt luonnovarojen uusiutumisen noin 40 prosentilla.
Eikö näin ollen ole järjellisempää vaatia hyvinvoinnin
turvaamiseksi aineellisen kulutuksen supistamista kuin sen
lisäämistä?

Historian ironiaa on, että talouden kasvua on tarjolla
luontevasti, mutta kasvun vaatijat eivät halua kunnolla
tarttua tilaisuuteen. Kyse on siitä, että öljyyn,
kivihiileen ja maakaasuun perustuva energiajärjestelmä on
uudistettava monestakin eri syystä. Nykytilasta hyötyvä
keskittynyt energiateollisuus kuitenkin jarruttaa
välttämätöntä muutosta. Näin laajamittainen siirtyminen
uusiutuvan energian käyttöön viivästyy.

Talouden sääntelyn oloissa oli normaalia, että lisääntyvät
tulot käytettiin kulutukseen, joka loi työtä kotimaassa.
Yritykset investoivat voittojaan kotimaahan, koska pääomien
liikkeitä säänneltiin. Yritysten tai yksityisten säästötkin
ohjautuivat eri tavoin kotimaan tuotantoelämään.

Meille tarjotaan yhä päättelyketjua, joka toimi kun taloutta
säänneltiin. Sääntelyn purkajat siis vetoavat malliin, jonka
itse purkivat. Kuinka surkuhupaisaa!

Nykyisessä talousmallissa suuryritykset ja -sijoittajat
ohjaavat yhä enemmän yhteiskunnallista kehitystä. Aiemmin
säännellyistä markkinoista on siis tullut yhteiskunnan
sääntelijöitä. Ja edustuksellisesta demokratiasta on tullut
rahan pikku apulainen, kun suuri osa vaaleilla valituista
edustajista samaistuu enemmän talouden eliittiin kuin
äänestäjiinsä. Tästä kaikesta on seurannut julkisten
palvelujen ja omaisuuden yksityistäminen sekä
eriarvoisuuden ja köyhyyden kasvu.

Miten tästä eteenpäin? Tosiasioiden tunnustaminen on alku
kestäville ratkaisuille. Kun tosiasiat tunnustetaan, on joko
hyväksyttävä nykyinen eriarvoisuutta ja köyhyyttä lisäävä
politiikka tai ryhdyttävä muuttamaan sitä.

Politiikan muuttaminen merkitsee sitä, että taloudellisen
vallan mahdollisuudet säännellä yhteiskunnallista kehitystä
minimoidaan ja poliittiset päättäjät ryhtyvät sääntelemään
taloutta. Yksinkertaista mutta ilmeisen vaikeaa, koska ne,
jotka nykyisestä tilanteesta hyötyvät, ohjaavat myös
yhteiskunnallista keskustelua. Tai paremminkin huolehtivat
ettei sitä ole.

Muutos kuitenkin kypsyy. Muuatta kirjailijaa lainaten, kun
totuus haudataan syvälle, se kasvaa siellä ja kun se murtautuu
esiin, se raivaa kaikki esteet tieltään.

Olemme uuden ajan edessä. Kilpailu ei ole ratkaisu
ongelmiimme. Sen sijalle on nostettava kaikkien pärjääminen.
Kyse on samaan aikaan demokratian, talouden,
yhteiskuntakehityksen ja ihmisen ympäristösuhteen kriiseistä.
Ne liittyvät toisiinsa. Niiden ratkaisujenkin on liityttävä
toisiinsa.

Alku kestävämmälle tulevaisuudelle on avoimemmassa julkisessa
keskustelussa.