perjantai 28. helmikuuta 2014

EU-Suomi joutuu mukaan EU:n sotiin ja kriiseihin

Eurooppalaisten suurvaltojen edut ja tavoitteet ovat törmänneet vastakkain historian saatossa moneen otteeseen. Ukrainan alue on yksi, jossa näin on käynyt. Nyt siellä törmäävät EU:n ja Venäjän edut.

EU-jäsenyys on merkinnyt luopumista Suomen valtiollisesta itsenäisyydestä ja puolueettomuuspolitiikasta. EU-Suomi on sitoutunut EU:n ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Nämä EU:n politiikat ovat vielä rakenteilla, mutta sitoumukset ovat selvät. Suomi on käytännössä sotilaallisesti liittoutunut EU:n puitteissa.

EU-Suomi joutuu mukaan EU:n sotiin ja kriiseihin. Suomen etu olisi kuitenkin pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Puolueettomuus on Suomen paras turva. Puolueettomuus myös mahdollistaa sen, että Suomi voi toimia sovittelijana ja rauhan rakentajana maailman kriiseissä.

Suomelle on mahdollista hankkia Sveitsin mallinen kansainvälisesti tunnustettu puolueettomuusasema. Ensin toki täytyy palauttaa menetetty valtiollinen itsenäisyys ja sen mukana oma ulkopolitiikka. Tämä tapahtuu eroamalla Euroopan unionista.

Itsenäisyyspuolueen keskeisiä tavoitteita on maamme valtiollisen itsenäisyyden ja puolueettomuusaseman palauttaminen. On perin onnetonta, että nykyisessä eduskunnassa ei ole yhtään puoluetta, joka ajaisi näitä asioita. Tulevat vaalit tarjoavat mahdollisuuden muutokseen.

Lisään vielä linkin, jossa on vastaus tämänkin tekstin jälkeen nouseviin Talvisota-kysymyksiin.http://anttipesonen.fi/2012/06/suomen-turva-on-puolueettomuuspolitiika.html

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Yksimielisesti umpikujassa

Yksimielisyydessä on voimaa. Vuoden 2014 Suomessa tuota voimaa käytetään niin, että pääministeri Katainen kutsuu eduskunnan oppositiopuolueet – joiden pitäisi periaatteessa edustaa vaihtoehtoa – keskustelemaan oman umpikujahallituksensa säästösuunnitelmista, ja lopuksi todetaan kaikkien olevan yksimielisiä kolmen miljardin euron lisäleikkausten tarpeesta. Nykyiset eduskuntapuolueet ovat siis yksimielisesti ja kaikin voimin umpikujassa, eivätkä näe mahdollisuuksia ulospääsyyn. Tätä käsityskyvyn ja mielikuvituksen puutetta kutsutaan sitten vastuullisuudeksi.

Kuten jo edellisen, 90-luvun alkuun ajoittuneen eurolaman opetuksista tiedämme, hyvinvointiyhteiskunnan alasajo tuottaa paitsi suoranaista inhimillistä kärsimystä, myös näennäisiä säästöjä suurempia pitkän tähtäimen kuluja. Terveyskeskusten kurjistaminen kostautuu erikoissairaanhoidon kuluissa, kodinhoitoavun leikkaukset maksetaan moninkertaisesti lasten huostaanottojen lisääntymisenä, ja niin edelleen.

Veronkorotuksista varoitellaan, ne kun kuulemma syövät ostovoimaa ja turmelevat (ehkä sitten joskus alkavan) talouskasvun. Samalla vaaditaan yhteiskunnan palvelujen heikentämistä, ikään kuin se ei tarkoittaisi palveluja käyttävän väestönosan ostovoiman leikkaamista.

Sekin tiedetään, että leikkausten jälkeen bruttokansantuote supistuu, ja silloin valtion velan suhde bruttokansantuotteeseen automaattisesti kasvaa. Tämä tarkoittaa puolestaan paineita uusille leikkauksille.

Uusia visioita haetaan usein asiantuntijoilta, mutta suomalaiselle umpikujakonsensukselle on ominaista se, että asiantuntijoiksi kutsutaan ihmisiä, joiden näkemysten tiedetään valmiiksi vastaavan vanhoja omia käsityksiä. Minkäänlaista uuden valon pilkahdusta ei haluta päästää sinne kotiluolan nurkkaan, jossa istutaan säkki päässä ja hoetaan ettei vaihtoehtoja ole.

Niinpä mediassa esiintyvät asiantuntijoina Sixten Korkmanin ja Erkki Liikasen kaltaiset humoristit, joiden mukaan ”talouden tosiasiat” on erotettava politiikasta ja poliitikkojen tulee keskittyä vain pohtimaan sitä, mistä seuraavaksi leikataan. Korkmanin ja Liikasen julkisuudessa nauttima arvostus kertoo hyvin karua kieltä paitsi eduskuntapuolueidemme, myös median demokratiakäsityksistä.

Askelten kaiku on hyvinkin sama kuin niissä viime vuosisadan puolella kuulluissa puheenvuoroissa, joissa vaadittiin ”isänmaan asian” nostamista puoluepolitikoinnin yläpuolelle. Omien tavoitteiden poliittisuutta ei haluta eikä kyetä näkemään, ja niitä kutsutaan yhteiseksi asiaksi. Kun eurojäsenyys on hyödyttänyt vain suomalaisten suurituloisinta osaa, väitetään eurojäsenyyden olevan hyväksi koko Suomelle. Jos havaittava todellisuus kertoo muuta, sen pahempi todellisuudelle, ja varsinkin niille viestintuojille, jotka yrittävät muuta väittää.

Niinpä valtakuntaa johdetaan edelleen samalla tavoin kuin lapset leikkivät. Repliikki ”tää olis leikisti” on vain korvattu hokemalla ”yhteinen etu vaatii”. Viattomasta leikistä ei kuitenkaan ole kyse, vaan yhteiskuntamme edesvastuuttomasta silpomisesta, jonka lopputulos on helposti nähtävissä. Tällä menolla yhteiskunnalle käy kuten entisen miehen hevoselle, joka kuoli juuri kun oppi olemaan syömättä.

Niin sanottuja talouden tosiasioita ei ole ojennettu taivaasta kivitauluun hakattuina, vaan ne ovat pohjautuvat tietynlaisiin taloustieteen näkemyksiin ja poliittisiin pyrkimyksiin, ovat poliittisten valintojen mahdollistamia ja tuottamia. Yhteiskunnassa hegemonian asemaan noussut uusliberalismi nojaa tarjontaa painottavaan uusklassiseen taloustieteeseen, joka on yksi teoreettinen oppijärjestelmä muiden joukossa, ei sen enempää eikä vähempää. Kiistaton se ei ole koskaan ollut, sillä on omat ansionsa ja erityisesti puutteensa, joita esiin tuovia, esimerkiksi jälkikeynesiläisiä tutkijoita suomalainen media – totta kai – näyttää vaistomaisesti pitävän pimennossa. Näin pönkitetään vaikutelmaa, jonka mukaan uusklassisessa taloustieteessä ja uusliberalismissa ei olisi kyse oppijärjestelmästä ja siihen nojaavasta ideologiasta, vaan absoluuttisesta totuudesta, josta voidaan edelleen vetää yhtäläisyysmerkit termiin talous.

Hegemonistiselle ajattelutavalle on ominaista se, että ristiriitaisia näkemyksiä ei päästetä keskusteluun, niiden olemassaolo pyritään kiistämään vaientamalla ne kuoliaaksi. Hyvän esimerkin tästä antaa Sixten Korkman, joka korostaa Helsingin Sanomien kolumnistina avarakatseisuuttaan ja ilmoittaa kaipaavansa keskusteluun vaihtoehtoja – joiksi hän sitten itse rajoittaa näkemykset säästöjen aikataulusta: leikataanko heti vai vähän myöhemmin. Vaihtoehtoja ei taaskaan - muka - ole.

Tien ulos umpikujasta tarjoava Itsenäisyyspuolueen eurovaaliohjelma Omalla rahalla tulevaisuuteen on saanut mediassa hegemonian haastajan kohtelun: se on asia, jota ei ole. Oman rahan ja suoran keskuspankkirahoituksen mahdollisuuden tarjoama poliittinen ja taloudellinen liikkumavara on todellinen vaihtoehto nykyiselle umpikujalle. Siksi siitä vaietaan. Siksi jokainen tätä vaihtoehtoa esittelevä ihminen tekee arvokasta työtä.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Ääni Perussuomalaisille on ääni EU-jäsenyydelle ja Nato:lle

”Saat mitä tilaat” mainostaa Perussuomalaiset–puolue. Päteekö tämä myös Ps:n omiin äänestäjiin? Tätä on syytä tarkastella jo äänestäjien kuluttajansuojan takia.

Ps:n nousu suurpuolueeksi on perustunut EU-kriittisyyteen. Tuota EU-kriittisyyttä puolue jatkaa ja aihetta siihen riittää. Oleellinen kysymys kuuluu, mitä merkitystä EU-kriittisyydellä on? Kaikki kun ovat enemmän tai vähemmän kriittisiä.

Luodut mielikuvat ja tosiasiat eivät Ps:n osalta vastaa toisiaan. Ps ei vaadi Suomen eroa eurosta eikä EU:sta. Siinä se on samalla puolen aitaa kuin muutkin nykyiset eduskuntapuolueet.

Vallanpitäjät ovat vastoin tosiasioita median avustuksella tekemällä tehneet Ps:sta euron ja EU-jäsenyyden vastustajan. Kirjoittipa eräs suuri sanomalehti, että ”Perussuomalaisten yksinoikeus on EU-vastaisuus”. Ps:n rooli nykyisessä valtarakenteessa on toimia paineventtiilinä ja näin turvata järjestelmän toiminta entisellään. Kun ylipaine pääsee purkautumaan, voi entinen meno jatkua.

Mitä äänestäjä saa eurovaaleissa jos äänestää Ps:ia? Ps:n tunnetuimpiin ehdokkaisiin kuuluvat puolueen nykyinen euroedustaja Sampo Terho ja kansanedustaja Jussi Halla-aho. He molemmat kannattavat EU-jäsenyyttä ja lisäksi Suomen liittämistä sotilasliitto Natoon. Voi sanoa, että ääni Perussuomalaisille on ääni EU-jäsenyydelle ja Natolle.

”Ps on ainoa uskottava Suomen itsenäisyyden palauttamista ajava puolue”, kirjoitti Ps:n euroehdokas Toimi Kankaanniemi. Hän siis ilmaisee, että Suomi on menettänyt itsenäisyytensä. Tämä onkin totta. Totta sen sijaan ei ole, että Ps ajaisi itsenäisyyden palauttamista. Kankaanniemi itsekään ei ole vaatinut Suomen eroa EU:sta.

Äänestäjillä on oikeus tietää mitä hänen äänellään tehdään. Missä ovat suomalaiset tiedotusvälineet, jotka tarjoaisivat kaikille vaaleihin osallistuville puolueilla mahdollisuuden väittelyyn ja keskusteluun? Vallanpitäjien ja haastajien keskustelun kautta puolueiden tavoitteet paljastuisivat kansalaisille. Nyt tällaista julkisen keskustelun mahdollisuutta ei ole näkyvissä.

Kritiikin lisäksi tarvitaan vaihtoehtoa. Itsenäisyyspuolueen ehdokkaat sitoutuvat kannattamaan Suomen eroa EU:sta, vastustamaan Nato-jäsenyyttä ja kannattamaan kansanvallan lisäämistä.

Jos Itsenäisyyspuolueen edustajia valitaan EU-parlamenttiin, puolue käyttää saamansa voimavarat työhön Suomen eurosta ja EU:sta eroamisen puolesta. IPU mm. perustaa Suomeen toimiston jakamaan tietoa nykyisen politiikan vaihtoehdoista.

Talouden ”tosiasiat” ovat poliittisten valintojen tulosta

EU:n keskuspankin haarakonttorin, eli ”Suomen pankin” pääjohtaja Erkki Liikanen haluaa erottaa talouden ”tosiasiat” ja politiikan piiriin kuuluvat arvovalinnat http://yle.fi/uutiset/liikanen_sopeutuksesta_talouden_tosiasiat_erotettava_politiikasta/7092476

Talouden niin sanotut tosiasiat ovat kuitenkin poliittisten valintojen tulosta. Ns. kestävyysvaje – eli valtion tulojen ja menojen miinusmerkkinen erotus - on aiheutettu suomalaisin poliittisin päätöksin. Liikasenkin yllyttämänä on 1990-luvulta alkaen kevennetty lähinnä suurituloisten vuotuista verotusta summalla, joka vastaa kestävyysvajetta. On myös luotu olosuhteet, joissa suuret taloudelliset toimijat vievät voitot verotuksen ulottumattomiin. Lisäksi on myyty polkuhintaan tuottavaa valtion omaisuutta.

Määräävä talouden tosiasia on Suomessa käytössä oleva raha, euro. Se on tuotu Suomeen ilman eduskunnan säätämää lakia ja vastoin kansalaisten ilmeisen enemmistön tahtoa. Kyse on ollut poliittisesta valinnasta, jonka hintaa maksavat useimmat suomalaiset vielä pitkään.

Kyvyttömyys ja haluttomuus nähdä nykyiset talouden "tosiasiat" tuotettuina, tehtyjen poliittisten valintojen tuloksina, on vallitsevassa järjestelmässä perushyve. Normaalin ajattelun piirissä kyse on nimenomaan ajattelun puutteista, kyvyttömyydestä ja typeryydestä.

Kuulu taloustieteen professori J.K. Galbraith kutsui taloustiedettä uskomusjärjestelmäksi. Liikanen pyrkii tekemään taloudesta uskonnon ja ylätason järjestelmän.

Kysymys kuuluu, milloin kansalaiset sanovat riittävän selvästi: Jo riittää! ja lisäksi vaativat suuntaamista omalla rahalla tulevaisuuteen.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Homerakentamisen lopettaminen on yksinkertaista

On arvioitu, että kolmannes Suomen julkisista rakennuksista kärsii kosteusongelmista. Erilaisia rakennusvirheitä paljastuu uusista rakennuksista hälyttävän paljon. Hyvälaatuisen rakentamisen mahdollisuudet ovat periaatteessa paremmat kuin koskaan. On ylen määrin tavaraa ja koulutettuja tekijöitä, toisin kuin vain muutamia vuosikymmeniä sitten. Erilaisia rakennusmateriaaleja on valtava valikoima. Ja on tietoa rakentamisesta.

Kuitenkin rakentamisen laatu on erittäin vaihteleva. Toki tehdään niin hyvää laatua kuin parhaista materiaaleista ja osaamisesta voi odottaa. Mutta liian paljon rakennetaan luokattoman huonosti, suorastaan rikollisen piittaamattomasti.

Rakennusvalvontaa lienee enemmän kuin koskaan. Ja tuskin koskaan on Suomessa rakennettu tahallaan niin huonoa laatua kuin nyt. Valvonta ei siis toimi oikein. Mutta ongelma ei ole syntynyt valvonnan puutteesta, joten sitä tuskin voidaan valvonnalla korjata.

Ongelmia on vähiten siellä, missä rakennuksen tuleva käyttäjä on itse paikalla rakennusvaiheessa.

Rakentamisen ongelmat voidaan kiteyttää yhteen sanaan: Vastuu. Kukaan ei tee tai teetä työtä piittaamattomasti, jos joutuu vastaamaan työn tuloksista henkilökohtaisesti.

Huonosta rakentamisesta päästään eroon, kun yritysten ja laitosten sijasta vastuu rakentamisesta annetaan ihmisten kannettavaksi.

Jos rakentajana on yritys, määrätään vastuu yrityksen johdolle ja omistajille henkilökohtaisesti esim. kymmeneksi vuodeksi. Siihen loppuu homerakentaminen.

Jos tällaisen vastuun asettaminen ihmisille tuntuu kohtuuttomalta, on hyvä muistaa, että kenenkään ei ole pakko rakentaa toisille mitään.

Jos tuntuu että ehdotus ei ole tätä päivää, eikä toteuttamiskelpoinen pörssiyritysten maailmassa, silloin on kysyttävä halutaanko vastuuttomuuden ja piittaamattomuuden olevan myös tulevaisuutta.

Vastuun puutteen ongelma on vallalla muuallakin kuin rakentamisessa. Tässä kysymyksessä kuten niin monessa ratkaisu on yksinkertainen, mutta yksinkertaisin on usein vaikeinta. Yksinkertainen ja selvä vastaus tulee usein viimeiseksi eikä ensimmäiseksi.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Miksi ihmeessä valtio lainaa rahaa yksityisiltä pankeilta?

Heikki Niemeläinen yritti tyrmätä (HS 3.2.) Jussi Ahokkaan (HS Mielipide 29. 1.) esityksen, jonka mukaan "Jos valtiolla on oma keskuspankki, kelluva valuutta ja sen velat on määritelty omassa valuutassa, sen maksukyky on periaatteessa aina turvattu." Niemeläisen mukaan ”Setelirahoitus ei ole ratkaisu valtion velkaongelmiin”. Niemeläinen vetoaa 1920-luvun Saksan esimerkkiin hyperinflaatiosta, joka hävitti rahan arvon.

Hyviäkin lääkkeitä voidaan käyttää väärin. Lääkkeen väärinkäyttö ei ole todiste siitä, etteikö lääkkeestä olisi hyötyä oikein käytettynä. Myös rahaa voidaan käyttää oikein ja väärin.

Oma raha ja keskuspankki sekä valtion sisäinen lainananto pitää ja on mahdollista järjestää hyvän lääkkeenkäytön tavoin. Siis kohtuudella. Rahan luomista pitää valvoa ja kiertävää rahamäärää säädellä verottamalla. Valtion ei siis tule painaa rahaa loputtomiin. Itsenäisyyteen kuuluu myös vallan lisäksi myös vastuu omista tekemisistä.

Nykyisessä tilanteessa on syytä kysyä, mitä järkeä valtioiden on lainata rahaa yksityisiltä pankeilta – jotka luovat sen tyhjästä ja - joiden pystyssä pysymisen valtiot joutuvat takaamaan? Eikö olisi järkevämpää valtion itse luoda rahansa ja velkaantua sisäisesti kuin ulkoisesti?

Mitä tulee hyperinflaatioihin 1920-luvun Saksan tai viimeaikojen Zimbabwen malliin, tuotantorakenteen romahdukselle taisi olla merkittävä osa kummassakin.

Hyperinflaatioita ei ole tiettävästi ollut missään, jos kysyntä ja tarjonta ovat olleet tasapainossa.

tiistai 4. helmikuuta 2014

YLE aikoo jatkaa uusien puolueiden syrjintää vaaliohjelmissa

Yleisradion hallintoneuvosto päättää YLE:n kevään 2014 eurovaaliohjelmista 13.2.2014. YLE:n vaaliohjelmasuunnitelman mukaan eduskunnan ulkopuolella oleville puolueille ei ole tulossa ollenkaan tv-aikaa. Eduskuntaan viime vaaleissa valituille puolueille on suunniteltu vaalien alla tv-näkyvyyttä kullekin yhtenä arkipäivänä uutis- ja ajankohtaisohjelmissa sekä lisäksi suomen- ja ruotsinkieliset puheenjohtajatentit. Valtapuolueille tämä tulee muun jatkuvan tv-näkyvyyden lisäksi.

Itsenäisyyspuolue on lähettänyt asiasta kirjeen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön, ETYJ:in vaalitarkkailuelimelle ODIHR:ille. ODIHR muistutti viime eduskuntavaalien yhteydessä tekemässään tarkastuksessa YLE:a sen velvollisuudesta kohdella kaikkia puolueita oikeudenmukaisesti ja ilman syrjintää.

ETYJ/ODIHR:n vaaliarviointivaltuuskunnan raportti 21.7.2011 (s. 18): "Julkisen palvelun tehtävänsä ja elinvoimaisen kansanvallan jatkuvan edistämisen vuoksi Ylen pitäisi kehittää edelleen kaikkien puolueiden oikeudenmukaista ja syrjimätöntä osallistumista vaaleihin antamalla myös pienemmille ja uusille puolueille riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia esittää kantansa. " http://oikeusministerio.fi/material/attachments/om/tiedotteet/fi/2011/6AEVan3cs/ETYJ-raportti.pdf

Syrjimällä eduskunnan ulkopuolisia puolueita YLE rikkoo puoluelakia, joka määrää sitä kohtelemaan kaikkia puolueita tasapuolisesti. Lisäksi menettely on ristiriidassa lain Yleisradiosta 7 § kanssa, jonka mukaan "Yleisradion Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti .. tukea kansanvaltaa".

YLE on perustellut uusien puolueiden syrjintää ”ohjelmallisilla näkökohdilla”. Jos puolueita on yhteen ohjelmaan liikaa, pitää järjestää kaksi ohjelmaa, joihin vallanpitäjät ja haastajat arvotaan keskustelemaan.

YLE:n syrjivä toiminta on osa Suomessa rehottavaa rakenteellista korruptiota. Se on estänyt avoimen julkisen keskustelun vallassa oleville kiusallisista asioista. Ohjelmista päättää lopullisesti YLE:n hallintoneuvosto, joka koostuu eduskunnassa istuvista kansanedustajista.