Yksimielisyydessä on voimaa. Vuoden 2014 Suomessa tuota voimaa käytetään niin, että pääministeri Katainen kutsuu eduskunnan oppositiopuolueet – joiden pitäisi periaatteessa edustaa vaihtoehtoa – keskustelemaan oman umpikujahallituksensa säästösuunnitelmista, ja lopuksi todetaan kaikkien olevan yksimielisiä kolmen miljardin euron lisäleikkausten tarpeesta. Nykyiset eduskuntapuolueet ovat siis yksimielisesti ja kaikin voimin umpikujassa, eivätkä näe mahdollisuuksia ulospääsyyn. Tätä käsityskyvyn ja mielikuvituksen puutetta kutsutaan sitten vastuullisuudeksi.
Kuten jo edellisen, 90-luvun alkuun ajoittuneen eurolaman opetuksista tiedämme, hyvinvointiyhteiskunnan alasajo tuottaa paitsi suoranaista inhimillistä kärsimystä, myös näennäisiä säästöjä suurempia pitkän tähtäimen kuluja. Terveyskeskusten kurjistaminen kostautuu erikoissairaanhoidon kuluissa, kodinhoitoavun leikkaukset maksetaan moninkertaisesti lasten huostaanottojen lisääntymisenä, ja niin edelleen.
Veronkorotuksista varoitellaan, ne kun kuulemma syövät ostovoimaa ja turmelevat (ehkä sitten joskus alkavan) talouskasvun. Samalla vaaditaan yhteiskunnan palvelujen heikentämistä, ikään kuin se ei tarkoittaisi palveluja käyttävän väestönosan ostovoiman leikkaamista.
Sekin tiedetään, että leikkausten jälkeen bruttokansantuote supistuu, ja silloin valtion velan suhde bruttokansantuotteeseen automaattisesti kasvaa. Tämä tarkoittaa puolestaan paineita uusille leikkauksille.
Uusia visioita haetaan usein asiantuntijoilta, mutta suomalaiselle umpikujakonsensukselle on ominaista se, että asiantuntijoiksi kutsutaan ihmisiä, joiden näkemysten tiedetään valmiiksi vastaavan vanhoja omia käsityksiä. Minkäänlaista uuden valon pilkahdusta ei haluta päästää sinne kotiluolan nurkkaan, jossa istutaan säkki päässä ja hoetaan ettei vaihtoehtoja ole.
Niinpä mediassa esiintyvät asiantuntijoina Sixten Korkmanin ja Erkki Liikasen kaltaiset humoristit, joiden mukaan ”talouden tosiasiat” on erotettava politiikasta ja poliitikkojen tulee keskittyä vain pohtimaan sitä, mistä seuraavaksi leikataan. Korkmanin ja Liikasen julkisuudessa nauttima arvostus kertoo hyvin karua kieltä paitsi eduskuntapuolueidemme, myös median demokratiakäsityksistä.
Askelten kaiku on hyvinkin sama kuin niissä viime vuosisadan puolella kuulluissa puheenvuoroissa, joissa vaadittiin ”isänmaan asian” nostamista puoluepolitikoinnin yläpuolelle. Omien tavoitteiden poliittisuutta ei haluta eikä kyetä näkemään, ja niitä kutsutaan yhteiseksi asiaksi. Kun eurojäsenyys on hyödyttänyt vain suomalaisten suurituloisinta osaa, väitetään eurojäsenyyden olevan hyväksi koko Suomelle. Jos havaittava todellisuus kertoo muuta, sen pahempi todellisuudelle, ja varsinkin niille viestintuojille, jotka yrittävät muuta väittää.
Niinpä valtakuntaa johdetaan edelleen samalla tavoin kuin lapset leikkivät. Repliikki ”tää olis leikisti” on vain korvattu hokemalla ”yhteinen etu vaatii”. Viattomasta leikistä ei kuitenkaan ole kyse, vaan yhteiskuntamme edesvastuuttomasta silpomisesta, jonka lopputulos on helposti nähtävissä. Tällä menolla yhteiskunnalle käy kuten entisen miehen hevoselle, joka kuoli juuri kun oppi olemaan syömättä.
Niin sanottuja talouden tosiasioita ei ole ojennettu taivaasta kivitauluun hakattuina, vaan ne ovat pohjautuvat tietynlaisiin taloustieteen näkemyksiin ja poliittisiin pyrkimyksiin, ovat poliittisten valintojen mahdollistamia ja tuottamia. Yhteiskunnassa hegemonian asemaan noussut uusliberalismi nojaa tarjontaa painottavaan uusklassiseen taloustieteeseen, joka on yksi teoreettinen oppijärjestelmä muiden joukossa, ei sen enempää eikä vähempää. Kiistaton se ei ole koskaan ollut, sillä on omat ansionsa ja erityisesti puutteensa, joita esiin tuovia, esimerkiksi jälkikeynesiläisiä tutkijoita suomalainen media – totta kai – näyttää vaistomaisesti pitävän pimennossa. Näin pönkitetään vaikutelmaa, jonka mukaan uusklassisessa taloustieteessä ja uusliberalismissa ei olisi kyse oppijärjestelmästä ja siihen nojaavasta ideologiasta, vaan absoluuttisesta totuudesta, josta voidaan edelleen vetää yhtäläisyysmerkit termiin talous.
Hegemonistiselle ajattelutavalle on ominaista se, että ristiriitaisia näkemyksiä ei päästetä keskusteluun, niiden olemassaolo pyritään kiistämään vaientamalla ne kuoliaaksi. Hyvän esimerkin tästä antaa Sixten Korkman, joka korostaa Helsingin Sanomien kolumnistina avarakatseisuuttaan ja ilmoittaa kaipaavansa keskusteluun vaihtoehtoja – joiksi hän sitten itse rajoittaa näkemykset säästöjen aikataulusta: leikataanko heti vai vähän myöhemmin. Vaihtoehtoja ei taaskaan - muka - ole.
Tien ulos umpikujasta tarjoava Itsenäisyyspuolueen eurovaaliohjelma Omalla rahalla tulevaisuuteen on saanut mediassa hegemonian haastajan kohtelun: se on asia, jota ei ole. Oman rahan ja suoran keskuspankkirahoituksen mahdollisuuden tarjoama poliittinen ja taloudellinen liikkumavara on todellinen vaihtoehto nykyiselle umpikujalle. Siksi siitä vaietaan. Siksi jokainen tätä vaihtoehtoa esittelevä ihminen tekee arvokasta työtä.
