Esimerkki on paras opettaja. Siksi on hyvä kysyä, millaisen mallin annamme lapsille, nuorille ja myös aikuisille.
Avointa väkivaltaa ja väkivaltaisia ratkaisuja on jatkuvasti tarjolla tv-viihteessä. Ympäröivässä todellisuudessa on sekä rakenteellista että avointa väkivaltaa. Rakenteellista väkivaltaa yritämme olla näkemättä ja opetamme lapsemmekin sietämään sitä tai kenties ihailemaan ja pitämään sitä tavoiteltavana.
Rakenteellista väkivaltaa on esimerkiksi äärimmäinen ahneus. Se voi näkyä omistajien miljoonatuloina samalla kun annetaan lähtöpassit tuhansille työntekijöille.
Ympäristöä tuhoavaa yritystä johtavat ihmiset ovat rakenteellisesti väkivaltaisia.
Ahneuden hyväksyminen sekä köyhien ja syrjäytyneiden syyttäminen omasta tilastaan ovat väkivaltaisia eli toisille haittaa tuovia tapoja ajatella.
Tietyssä pisteessä rakenteellinen väkivalta voi johtaa avoimeen väkivaltaan. Joku ei enää jaksa ja lyö takaisin, alkaa käyttää avointa väkivaltaa. Sen käyttöä edistää vaikenemisen kulttuuri.
Ongelmia osataan luetella, mutta niitä ei käsitellä perin pohjin. Usein näyttää riittävän, että tiedämme mitä tapahtuu. Se, miksi tapahtuu ja mitä vaihtoehtoja ongelmien ratkaisemiseksi voi olla, jää käsittelemättä.
Keskustelukulttuuria ei juuri ole. Eri mieltä oleminen koetaan usein loukkaukseksi. Vielä suurempi ongelma kuin kyvyttömyys asioiden perusteelliseen käsittelyyn ja kyseenalaistamiseen on haluttomuus siihen.
Jos todella halutaan löytää kestäviä ratkaisuja ongelmiin, pitäisi kaikki tarjolla oleva tieto ja ajatukset päästää kilpailemaan tasavertaisesti, kun ratkaisuja tehdään. Meillä on vallalla kulttuuri, joka karsii ajatukset ennen keskustelua sen perusteella, kuka tai mikä taho ajatuksia esittää.
Elämme yhden totuuden yhteiskunnassa. Entä jos tuo ”totuus” onkin valhe?
Alistettuna olemisen perinne, pakotettu yksimielisyys ja avoimen keskustelun puute yhdistettyinä väkivallan malleihin ovat tuhoisa yhdistelmä.
torstai 31. joulukuuta 2009
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
Suomi tarvitsee henkistä jälleenrakentamista
Julkisuudessa oli äskettäin esillä kysymys suurimpien eläkkeiden
leikkaamisesta ns. eläkekaton avulla. Eläkekatto on käytössä
monissa länsimaissa. Suomessa sekä työnantajien että
työntekijöiden etujärjestöt torjuivat esitykset eläkekattojen
käyttöön ottamisesta. Ne kuulemma eivät sovi suomalaiseen
järjestelmään ja lisäksi ne lisäisivät (!) eriarvoisuutta.
Muutamat voivat siis edelleen nauttia kymmenien tuhansien eurojen kuukausieläkettä samaan aikaan, kun puoli miljoonaa suomalaista joutuu tulemaan toimeen n. 500 euron kuukausituloilla. Tämä on arvostettujen etujärjestöjen ja myös poliittisten päättäjien mielestä aivan oikein.
Suurimpia tuloja nauttivat voivat työssäoloaikanaan halutessaan säästää. Pienituloisimmilla ei tällaista mahdollisuutta ole. Nykyiset päättäjät katsovat, että köyhien pysyminen köyhinä ja rikkaiden rikastuminen ilman rajoituksia on ihan oikein. Eläkekattokeskustelu todisti osaltaan tämän.
Professori Matti Tuomala on äskettäin julkaistussa teoksessa Oikeudenmukainen verotus todennut, että suurituloisimpia on suosittu viimeisten 15 vuoden ajan verotuksessa täysin kohtuuttomasti.
Onko niin, että köyhille maksettavat rahat, vaikkapa eläkkeet, ovat pois jostakin tärkeämmästä, mutta rikkaille maksettavat eivät? Vai onko niin, että jos eläkekaton tapainen oikeudenmukaisempaa tulonjakoa edistävä uudistus ei sovi suomalaiseen järjestelmään, pitää muuttaa järjestelmää?
Äärimmäisen ahneuden hyväksyminen ja sellaiseen kannustaminen ovat saaneet poliittisen siunauksen Suomessa. Kansalaisten enemmistö ei kuitenkaan kannata
eriarvoisuuden lisäämistä. Tämä tulee esille jatkuvasti erilaisissa kyselyissä, joissa enemmistö suomalaisista on valmis maksamaan vaikka enemmän veroja jotta peruspalvelut turvattaisiin.
Poliittisia päätöksiä tehtäessä olisi yleensä kysyttävä mikä on oikein ja mikä väärin. Tämä kysymys on jäänyt esittämättä liian usein viime vuosina. Osittain tästä syystä meillä vallitsee henkinen kaaos.
Nyt Suomessa tarvitaan henkistä ja moraalista jälleenrakennusta. Yksinkertaiset perusasiat on palautettava mieliin. Ellei kaikkia oikeita vastauksia käsillä oleviin kriiseihin heti löytyisikään, on vaadittava ainakin oikeita kysymyksiä. Yksi niistä on, pitääkö ahneudelle asettaa rajoja.
leikkaamisesta ns. eläkekaton avulla. Eläkekatto on käytössä
monissa länsimaissa. Suomessa sekä työnantajien että
työntekijöiden etujärjestöt torjuivat esitykset eläkekattojen
käyttöön ottamisesta. Ne kuulemma eivät sovi suomalaiseen
järjestelmään ja lisäksi ne lisäisivät (!) eriarvoisuutta.
Muutamat voivat siis edelleen nauttia kymmenien tuhansien eurojen kuukausieläkettä samaan aikaan, kun puoli miljoonaa suomalaista joutuu tulemaan toimeen n. 500 euron kuukausituloilla. Tämä on arvostettujen etujärjestöjen ja myös poliittisten päättäjien mielestä aivan oikein.
Suurimpia tuloja nauttivat voivat työssäoloaikanaan halutessaan säästää. Pienituloisimmilla ei tällaista mahdollisuutta ole. Nykyiset päättäjät katsovat, että köyhien pysyminen köyhinä ja rikkaiden rikastuminen ilman rajoituksia on ihan oikein. Eläkekattokeskustelu todisti osaltaan tämän.
Professori Matti Tuomala on äskettäin julkaistussa teoksessa Oikeudenmukainen verotus todennut, että suurituloisimpia on suosittu viimeisten 15 vuoden ajan verotuksessa täysin kohtuuttomasti.
Onko niin, että köyhille maksettavat rahat, vaikkapa eläkkeet, ovat pois jostakin tärkeämmästä, mutta rikkaille maksettavat eivät? Vai onko niin, että jos eläkekaton tapainen oikeudenmukaisempaa tulonjakoa edistävä uudistus ei sovi suomalaiseen järjestelmään, pitää muuttaa järjestelmää?
Äärimmäisen ahneuden hyväksyminen ja sellaiseen kannustaminen ovat saaneet poliittisen siunauksen Suomessa. Kansalaisten enemmistö ei kuitenkaan kannata
eriarvoisuuden lisäämistä. Tämä tulee esille jatkuvasti erilaisissa kyselyissä, joissa enemmistö suomalaisista on valmis maksamaan vaikka enemmän veroja jotta peruspalvelut turvattaisiin.
Poliittisia päätöksiä tehtäessä olisi yleensä kysyttävä mikä on oikein ja mikä väärin. Tämä kysymys on jäänyt esittämättä liian usein viime vuosina. Osittain tästä syystä meillä vallitsee henkinen kaaos.
Nyt Suomessa tarvitaan henkistä ja moraalista jälleenrakennusta. Yksinkertaiset perusasiat on palautettava mieliin. Ellei kaikkia oikeita vastauksia käsillä oleviin kriiseihin heti löytyisikään, on vaadittava ainakin oikeita kysymyksiä. Yksi niistä on, pitääkö ahneudelle asettaa rajoja.
maanantai 14. joulukuuta 2009
Avoimen keskustelun estäminen on osa rakennekorruptiota
Alajärven kaupungin johto pyrkii estämään paikallisradiota kuvaamasta kaupunginvaltuuston kokouksia. ”Ei käy ilman lupaa”, sanoo valtuuston puheenjohtaja, kansanedustaja Esko Ahonen.
Valtuuston kokousten kuvaamisen kieltäminen on vastoin lakia. Sen lisäksi perustelut kuvauskiellolle ja vaatimuksille hakea kuvauslupaa kuulostavat kovin ontuvilta. Ahosen mukaan ”olemme sitä mieltä, että oikeaa demokratiaa on se, että pyydetään lupa ja jos se saadaan, kuvataan kaikki kokoukset. Ei vain niitä, jotka paikallisradio valitsee lähetettäväksi”.
Voisi luulla, että suorana lähetyksenä internettiin menevä valtuuston kokous olisi kunnallispäättäjien unelma. Näinhän tarjotaan kaikille kiinnostuneille netin käyttäjille mahdollisuus seurata, mitä vaaleissa valitut valtuutetut tekevät ja sanovat. Voisi ajatella, että kunnallinen demokratia tarvitsee avoimuutta ja julkisuutta, joka voisi aktivoida kuntalaisia osallistumaan kuntansa kehittämiseen. Mutta ei. Avoimuus ei käy ainakaan Alajärven kaupungin johdolle.
Mistä siis on kysymys? Ei sen kummemmasta kuin maan tavasta. Maan tapa on vaientaa asioita, joita ei haluta julkisuuteen. Kiusallisten asioiden vaientaminen ja avoimen julkisen keskustelun estäminen ovat osa rakenteellista korruptiota.
Allekirjoittanut koki läheltä jotakin tuosta maan tavasta vuoden 2008 keväällä eräässä pienimuotoisessa keskustelutilaisuudessa Alajärvellä. Minulla oli tilaisuus olla mukana keskustelussa yhdessä ex-kansanedustaja Jukka Vihriälän kanssa. Keskustelu koski Suomen ja sen poliittisen järjestelmän nykytilaa ja tulevaisuuden näkymiä. Paikalla ollut yleisö osallistui aktiivisesti keskusteluun. Tilaisuudessa oli myös erään paikallisen lehden toimittaja. Tapahtuman jälkeen toimittajaa oli uhkailtu siten, että jos lehti kirjoittaa jotakin kyseisestä tilaisuudesta, lehti menettää sen jälkeen paljon tilaajia.
Edellä mainitussa tilaisuudessa Vihriälä totesi mm., että ”Demokratia toimii Suomessa hyvin, ja mikä olisi vaihtoehto? Sehän olisi diktatuuri”.
Vihriälän ja Ahosen demokratia on läpeensä korruptoitunut
poliittinen järjestelmä. Tämän korruptoituneen systeemin oikea vaihtoehto on aito demokratia. Sitä ei ole ellei voida käydä avointa julkista keskustelua myös niistä asioista, jotka ovat vallassa oleville kiusallisia.
Valtuuston kokousten kuvaamisen kieltäminen on vastoin lakia. Sen lisäksi perustelut kuvauskiellolle ja vaatimuksille hakea kuvauslupaa kuulostavat kovin ontuvilta. Ahosen mukaan ”olemme sitä mieltä, että oikeaa demokratiaa on se, että pyydetään lupa ja jos se saadaan, kuvataan kaikki kokoukset. Ei vain niitä, jotka paikallisradio valitsee lähetettäväksi”.
Voisi luulla, että suorana lähetyksenä internettiin menevä valtuuston kokous olisi kunnallispäättäjien unelma. Näinhän tarjotaan kaikille kiinnostuneille netin käyttäjille mahdollisuus seurata, mitä vaaleissa valitut valtuutetut tekevät ja sanovat. Voisi ajatella, että kunnallinen demokratia tarvitsee avoimuutta ja julkisuutta, joka voisi aktivoida kuntalaisia osallistumaan kuntansa kehittämiseen. Mutta ei. Avoimuus ei käy ainakaan Alajärven kaupungin johdolle.
Mistä siis on kysymys? Ei sen kummemmasta kuin maan tavasta. Maan tapa on vaientaa asioita, joita ei haluta julkisuuteen. Kiusallisten asioiden vaientaminen ja avoimen julkisen keskustelun estäminen ovat osa rakenteellista korruptiota.
Allekirjoittanut koki läheltä jotakin tuosta maan tavasta vuoden 2008 keväällä eräässä pienimuotoisessa keskustelutilaisuudessa Alajärvellä. Minulla oli tilaisuus olla mukana keskustelussa yhdessä ex-kansanedustaja Jukka Vihriälän kanssa. Keskustelu koski Suomen ja sen poliittisen järjestelmän nykytilaa ja tulevaisuuden näkymiä. Paikalla ollut yleisö osallistui aktiivisesti keskusteluun. Tilaisuudessa oli myös erään paikallisen lehden toimittaja. Tapahtuman jälkeen toimittajaa oli uhkailtu siten, että jos lehti kirjoittaa jotakin kyseisestä tilaisuudesta, lehti menettää sen jälkeen paljon tilaajia.
Edellä mainitussa tilaisuudessa Vihriälä totesi mm., että ”Demokratia toimii Suomessa hyvin, ja mikä olisi vaihtoehto? Sehän olisi diktatuuri”.
Vihriälän ja Ahosen demokratia on läpeensä korruptoitunut
poliittinen järjestelmä. Tämän korruptoituneen systeemin oikea vaihtoehto on aito demokratia. Sitä ei ole ellei voida käydä avointa julkista keskustelua myös niistä asioista, jotka ovat vallassa oleville kiusallisia.
perjantai 11. joulukuuta 2009
Millainen on hyvä yhteiskunta?
-Kiitos Katariinalle kysymyksestä.
Hyvä yhteiskunta on sellainen, joka mittaa onnistumistaan sillä, miten voivat ne ihmiset, jotka voivat kaikkein huonoimmin.
Hyvä yhteiskunta pyrkii oikeudenmukaisuuteen ja yhteiskunnallisten jännitteiden vähentämiseen.
Hyvä yhteiskunta pyrkii löytämään tasapainon ihmisen ja luonnon välille.
Hyvässä yhteiskunnassa ovat suuressa arvossa totuuden tavoittelu ja väkivallan vastustaminen.
Käytännössä hyvän yhteiskunnan tulee olla suuri tavoite, jota kohti pyritään. Täydellisyyteen tuskin päästään, mutta suunta on hyvin tärkeä.
On kysyttävä, menemmekö kohti parempaa vai huonompaa yhteiskuntaa. Väheneekö vai lisääntyykö oikeudenmukaisuus?
Jotta voimme päästä kohti hyvää yhteiskuntaa, pitää luoda keskustelukulttuuri, sallia avoin julkinen keskustelu niistäkin asioista, jotka eivät miellytä vallassa olevia.
Toimiva demokratia, kansanvalta, on edellytys hyvälle yhteiskunnalle. Ilman avointa julkista keskustelua ei ole aitoa demokratiaa.
Käytännössä demokratiaa voidaan huomattavasti lisätä ottamalla käyttöön sitovat ja kansalaisaloitteiden pohjalta järjestettävät kunnalliset ja valtakunnalliset kansanäänestykset.
Hyvä yhteiskunta on sellainen, joka mittaa onnistumistaan sillä, miten voivat ne ihmiset, jotka voivat kaikkein huonoimmin.
Hyvä yhteiskunta pyrkii oikeudenmukaisuuteen ja yhteiskunnallisten jännitteiden vähentämiseen.
Hyvä yhteiskunta pyrkii löytämään tasapainon ihmisen ja luonnon välille.
Hyvässä yhteiskunnassa ovat suuressa arvossa totuuden tavoittelu ja väkivallan vastustaminen.
Käytännössä hyvän yhteiskunnan tulee olla suuri tavoite, jota kohti pyritään. Täydellisyyteen tuskin päästään, mutta suunta on hyvin tärkeä.
On kysyttävä, menemmekö kohti parempaa vai huonompaa yhteiskuntaa. Väheneekö vai lisääntyykö oikeudenmukaisuus?
Jotta voimme päästä kohti hyvää yhteiskuntaa, pitää luoda keskustelukulttuuri, sallia avoin julkinen keskustelu niistäkin asioista, jotka eivät miellytä vallassa olevia.
Toimiva demokratia, kansanvalta, on edellytys hyvälle yhteiskunnalle. Ilman avointa julkista keskustelua ei ole aitoa demokratiaa.
Käytännössä demokratiaa voidaan huomattavasti lisätä ottamalla käyttöön sitovat ja kansalaisaloitteiden pohjalta järjestettävät kunnalliset ja valtakunnalliset kansanäänestykset.
sunnuntai 6. joulukuuta 2009
Kun halutaan demokratiaa ja hyvinvointia, pitää palauttaa itsenäisyys
Mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta. EU-Suomessa ei voi julkisuudessa puhua siitä, mitä itsenäisyys tarkoittaa. Siitä ei voi puhua, koska puhuttaessa huomattaisiin, että Suomella ei enää ole itsenäisyyttä. Ainakaan sellaista itsenäisyyttä, jonka puolesta kymmenet tuhannet suomalaiset sodissa kuolivat.
Voimassa olevan perustuslain mukaan Suomi on itsenäinen ja ylin valta Suomessa kuuluu kansalle. Todellisuus on toinen. Itsenäisyyttä ei ole, kun EU:n lainsäädäntö on Suomen lakien yläpuolella. Ylin valta on EU:n elimillä kaikissa niissä asioissa, jotka EU ottaa päätettäväkseen.
Kun Suomella ei ole omaa itsenäistä lainsäädäntövaltaa eikä ulkopolitiikkaa, Suomi ei ole itsenäinen valtio. Kun ei ole itsenäisyyttä, ei ole myöskään puitteita demokratialle, kansanvallalle.
Tästä ei voi julkisuudessa puhua, koska silloin pitäisi puhua siitä, miten tämä on mahdollista. Miten on voitu luovuttaa valta pois maasta vastoin perustuslakia. Eduskunta, hallitukset ja tasavallan presidentit ovat sen tehneet. Se on liian pöyristyttävää, käsittämätöntä ja mahdotonta. Mutta totta. Siitä ei voi puhua. Siksi siitä täytyy vaieta.
V. 1994 pidetyn neuvoa-antaneen kansanäänestyksen tulos, joka saatiin aikaan massiivisella propagandalla, ei oikeuttanut siirtämään valtaa pois maasta vastoin Suomen perustuslakia.
Nyt kun EU:n liittovaltiosopimus, Lissabonin sopimus, on voimassa, on vaadittava kaikkia puolueita ottamaan kantaa itsenäisyysasiaan. Kanta paljastuu helposti tänään 6.12.
Kaikki eduskuntapuolueet juhlivat itsenäisyyttä, jota ei ole ja näin hyväksyvät EU:n vallan jatkumisen Suomessa. Ns. EU-kriittisyys on liittovaltio-EU:ssa vain tyhjä hokema. Pahimmillaan se on ihmisten pettämistä äänten kalastelemiseksi.
Jäsenyys Euroopan unionissa on välivaihe Suomen historiassa. Kuinka pitkä tämä vaihe on, jää nähtäväksi. On kuitenkin selvää, että todellisuus paljastuu suomalaisille, ehkä hitaasti, mutta varmasti.
Kun kansalaisten mitta täyttyy ja ryhdytään vaatimaan vaihtoehtoja itsenäisyyden vieneelle ja eriarvoisuutta lisäävälle politiikalle, huomataan, että niitä löytyy. Silloin harvainvalta voi vaihtua kansanvallaksi. Silloin on mahdollisuus myös aitoon kansainväliseen yhteistyöhön nykyisten alistussuhteiden sijasta. Ja silloin Suomen turvallisuuden kannalta tärkeä puolueettomuuspolitiikka voidaan ottaa käyttöön.
Nyt suomalaisten on vähitellen luovuttava nenästä vedettävän osastaan. Jokaisella on oma vastuunsa. Ei pidä suostua huijattavaksi. Ei edes vaaleissa.
Voimassa olevan perustuslain mukaan Suomi on itsenäinen ja ylin valta Suomessa kuuluu kansalle. Todellisuus on toinen. Itsenäisyyttä ei ole, kun EU:n lainsäädäntö on Suomen lakien yläpuolella. Ylin valta on EU:n elimillä kaikissa niissä asioissa, jotka EU ottaa päätettäväkseen.
Kun Suomella ei ole omaa itsenäistä lainsäädäntövaltaa eikä ulkopolitiikkaa, Suomi ei ole itsenäinen valtio. Kun ei ole itsenäisyyttä, ei ole myöskään puitteita demokratialle, kansanvallalle.
Tästä ei voi julkisuudessa puhua, koska silloin pitäisi puhua siitä, miten tämä on mahdollista. Miten on voitu luovuttaa valta pois maasta vastoin perustuslakia. Eduskunta, hallitukset ja tasavallan presidentit ovat sen tehneet. Se on liian pöyristyttävää, käsittämätöntä ja mahdotonta. Mutta totta. Siitä ei voi puhua. Siksi siitä täytyy vaieta.
V. 1994 pidetyn neuvoa-antaneen kansanäänestyksen tulos, joka saatiin aikaan massiivisella propagandalla, ei oikeuttanut siirtämään valtaa pois maasta vastoin Suomen perustuslakia.
Nyt kun EU:n liittovaltiosopimus, Lissabonin sopimus, on voimassa, on vaadittava kaikkia puolueita ottamaan kantaa itsenäisyysasiaan. Kanta paljastuu helposti tänään 6.12.
Kaikki eduskuntapuolueet juhlivat itsenäisyyttä, jota ei ole ja näin hyväksyvät EU:n vallan jatkumisen Suomessa. Ns. EU-kriittisyys on liittovaltio-EU:ssa vain tyhjä hokema. Pahimmillaan se on ihmisten pettämistä äänten kalastelemiseksi.
Jäsenyys Euroopan unionissa on välivaihe Suomen historiassa. Kuinka pitkä tämä vaihe on, jää nähtäväksi. On kuitenkin selvää, että todellisuus paljastuu suomalaisille, ehkä hitaasti, mutta varmasti.
Kun kansalaisten mitta täyttyy ja ryhdytään vaatimaan vaihtoehtoja itsenäisyyden vieneelle ja eriarvoisuutta lisäävälle politiikalle, huomataan, että niitä löytyy. Silloin harvainvalta voi vaihtua kansanvallaksi. Silloin on mahdollisuus myös aitoon kansainväliseen yhteistyöhön nykyisten alistussuhteiden sijasta. Ja silloin Suomen turvallisuuden kannalta tärkeä puolueettomuuspolitiikka voidaan ottaa käyttöön.
Nyt suomalaisten on vähitellen luovuttava nenästä vedettävän osastaan. Jokaisella on oma vastuunsa. Ei pidä suostua huijattavaksi. Ei edes vaaleissa.
torstai 3. joulukuuta 2009
Lautaskiista johtuu siitä, että Suomella ei ole enää omaa ulkopolitiikkaa
Surkuhupaisa kiista siitä, edustaako Suomea EU:n huippukokouksissa tasavallan presidentti vai pääministeri, johtuu yksinkertaisesta asiasta. Suomen perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa johtaa presidentti, tosin yhdessä maan hallituksen kanssa. EU-Suomella ei kuitenkaan ole omaa ulkopolitiikkaa, vaan Suomen ulkopolitiikka on EU:n sisäpolitiikkaa.
Presidentti pitää johdonmukaisesti kiinni siitä, mitä Suomen perustuslaki presidentin tehtävistä määrää. EU-jäsenyys ja juuri voimaan tullut EU:n perustuslaki, ”Lissabonin sopimus”, kuitenkin vievät pohjan pois Suomen perustuslailta. EU:n lainsäädäntö on jäsenmaiden lakien yläpuolella ja Suomi on sitoutunut EU:n yhteiseen ulko-, turvallisuus ja puolustuspolitiikkaan.
Juristikoulutuskaan ei ole auttanut presidenttiä huomaamaan tai ainakaan tunnustamaan, mitä EU-jäsenyys tarkoittaa presidentin asemaan. Halonen voi katsoa peiliin. Hän on ollut keskeisesti vaikuttamassa jo aiemmin kansanedustajana ja ministerinä nykyisen tilanteen syntymiseen.
Tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen on alku sille, että Suomen tulevaisuutta koskien löydetään kestäviä ratkaisuja. Vielä joulukuussa 2009 suuri osa suomalaisista elää sen harhan vallassa, että Suomi on itsenäinen ja demokraattinen valtio.
Sopii toivoa, että herääminen todellisuuteen tapahtuu mahdollisimman nopeasti
Presidentti pitää johdonmukaisesti kiinni siitä, mitä Suomen perustuslaki presidentin tehtävistä määrää. EU-jäsenyys ja juuri voimaan tullut EU:n perustuslaki, ”Lissabonin sopimus”, kuitenkin vievät pohjan pois Suomen perustuslailta. EU:n lainsäädäntö on jäsenmaiden lakien yläpuolella ja Suomi on sitoutunut EU:n yhteiseen ulko-, turvallisuus ja puolustuspolitiikkaan.
Juristikoulutuskaan ei ole auttanut presidenttiä huomaamaan tai ainakaan tunnustamaan, mitä EU-jäsenyys tarkoittaa presidentin asemaan. Halonen voi katsoa peiliin. Hän on ollut keskeisesti vaikuttamassa jo aiemmin kansanedustajana ja ministerinä nykyisen tilanteen syntymiseen.
Tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen on alku sille, että Suomen tulevaisuutta koskien löydetään kestäviä ratkaisuja. Vielä joulukuussa 2009 suuri osa suomalaisista elää sen harhan vallassa, että Suomi on itsenäinen ja demokraattinen valtio.
Sopii toivoa, että herääminen todellisuuteen tapahtuu mahdollisimman nopeasti
Tilaa: Blogitekstit (Atom)
