Kohti tasapainoa

Kun EK puhuu 600 000 työpaikan katoamisesta, ei liene liioittelua todeta, että sokerikuorrutus euron ympäriltä on sulanut ja nyt on vuorossa sen myrkyllisen sisuksen nieleminen. Puhe eurosta "kasvun ja vakauden" tuottajana oli sen makea pinta, ja jäljelle jäänyt sisus on tietoisen edesvastuuton poliittinen projekti, jolla pyritään synnyttämään yhteisvastuullinen talous eli fiskaaliunioni ja sen myötä lopullisen tiivis versio EU-liittovaltiosta. Demokratian keinoin tätä tavoitetta ei voi saavuttaa, niinpä demokratia on hylätty ja tavoitetta ajetaan talouskatastrofin kautta. Suuri raha ei kannata euroa sattumalta: se pakottaa jäsenmaansa harjoittamaan yhdenmukaista politiikkaa, johon kuuluu siirtyminen lähinnä poliisin ja armeijan pyörittämiseen kykenevään yövartijavaltioon. Vielä ympärillämme sinnitteleville hyvinvointivaltion rippeille voi sanoa hyvästit.

EK:n Jorma Elorannan puheille Kasvun manifesti -raportin julkaisutilaisuudessa voisi hymähdellä, jos asia ei olisi niin vakava. Lause "olemme onnistuneet sössimään" ei tietenkään tarkoita EK:ta itseään, sen mielenliikkeitä suoraan toteuttavaa hallitusta tai Suomen ainoaksi euroon kuuluvaksi Pohjoismaaksi juonitelleita valtapuolueitamme. Ydinvoimaa tarvitaan, totta kai, ettei metsäteollisuuden tarvitsisi kilpailla uusiutuvaa energiaa tuottavien yritysten kanssa – ja vaikka maailmalla tapahtuva aurinkosähkövallankumous muuttaa nyt rakenteilla olevat ydinvoimalat väistämättä kilpailukyvyttömiksi menneisyyden kummajaisiksi. Ja aina verotusta voi tietysti aina keventää lisää, vaikka "työllistävä" miljardin yritysveroalennus toteutettiin tämän vuoden alussa.

Jos siirtyy vähemmän humoristisiin puheenvuoroihin, voi siteerata Timo Harakan blogissaan esittämää kysymystä EU:n taloudellisesta yhteisvastuusta: "Puolueiden on otettava kantaa, vastustavatko ne yhteisvastuuta kaikin keinoin, vai hyväksyvätkö ne sen edes pakon edessä.-- Muuten ratkaisuun joudutaan epädemokraattisesti, koska demokraattisesti valitut päättäjät eivät uskalla tehdä päätöksiä." Harakan blogiin viitaten voi kysyä, hyväksytäänkö fiskaaliunioni eli yhteisvastuullinen talous vai erotaanko eurosta - vaihtoehdot ovat siinä.

Pussin perällä näyttää olevan entistä pimeämpää. Umpikujasta ei päästä niillä samoilla keinoilla jotka ovat sinne vieneet. Itsenäisyyspuolue uskoo demokraattiseen vaikuttamiseen ja rakentaviin vaihtoehtoihin. Euromyrkyn nieleminen saa riittää, omaan rahaan siirtyminen avaa mahdollisuuden valoisampaan tulevaisuuteen. Kysymys omasta rahasta on niin tärkeä, ettei ole syytä luottaa niin sanottuihin eurokriitikoihin, joiden puolueet eivät ennen vaaleja sitoudu eurosta irtautumiseen.

Sen lauluja laulat kenen leipää syöt, tietää vanha sanonta. Laulun säveltäjästä ei ollut 24.9.2014 epäselvyyttä, kun Alexander Stubb julkisti kokoomuksen seitsemän vaalitavoitetta ”puheenjohtajan hattu päässä”. Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n poliittisena puhetorvena kokoomus on toiminut jo pitkään, mutta Suomen tämänhetkisessä tilanteessa asetelma vaikutti hirvittävän jo polvihousupääministeriäkin – muulla tavoin ”tässä voi olla vähän raflaavaa tarinaa” -heittoa ei voi oikein tulkita.

Kun kysyy katekismuksen sanoin ”mitä se on”, kokoomuksen – eli EK:n - seitsemän tavoitetta on helppo kääntää suomeksi ja tiivistää pähkinänkuoreen: tavoitteena on entisen menon jatkaminen mutta vauhdin kiihdyttäminen. Suuremmat tuloerot, terveys- ja sosiaalipalvelujen yksityistäminen, koulujen ja päivähoidon kurjistaminen, eläkkeiden ja työttömyysturvan leikkaukset. Yritys- ja pääomatuloverojen kevennykset hyödyttävät niitä, joille verojen maksaminen on jo nyt vapaaehtoinen valinta vaihtoehtonaan veroparatiisien kautta tehtävä veronkierto. Korkea arvonlisävero taas tappaa pienyrityksiä ja leikkaa pienituloisimpien ostovoimaa. Leipäjonot kasvavat.

Miksipä EK-kokoomus vähempään tyytyisi, koska tähänkin asti on saatu läpi kaikki mitä on keksitty ja kehdattu pyytää. Jos Stubbin henkilökohtainen suosio riittää pitämään kokoomuksen kannatuskyselyjen kärkisijoilla, runsaalla rahalla rasvatuille vaalivankkureille on hyvä hypätä. Raaka ja härski ahneuden ideologia kätketään vanhalla ”vaihtoehtoja ei ole” -väittämällä. Selvää on, että rahaa ja sen myötä näyttävyyttä kokoomuksen kampanjasta ei tule puuttumaan.

Vaikka EK:n lauluja laulaakin, pääministerinä Stubb syö hoveineen pääasiassa meidän Suomen kansalaisten pöydissä. Vieraiden toivottavuudesta ja laulujen laadusta voi jokainen äänioikeutettu kertoa mielipiteensä vaaliuurnilla.

Perussuomalaiset kurkistavat Nato-kaapistaan Jussi Halla-ahon tämänpäiväisen avautumisen myötä, mutta kokonaan ulos ei vieläkään uskalleta tulla. Jo vuosia Nato-jäsenyyttä kannattaneelle Halla-aholle on sinänsä annettava pisteet äänestäjän kuluttajansuojan kannalta tärkeästä avoimuudesta, joka ei ole hänen puolueelleen tyypillistä.

Suomessa äänestäjän on yleisestikin kovin vaikea tietää millaista politiikkaa hän tulee äänellään kannattaneeksi, mutta Perussuomalaisten kohdalla se on erityisen hankalaa. Perussuomalaiset onnistuu vuodesta toiseen olemaan Naton, EU:n ja euron tapaisten politiikan raskaan luokan kysymysten suhteen puoliksi raskaana. Ollaan ”kriittisiä” kuin nurkan takaa huutelija, mutta selkeät aloitteet loistavat poissaolollaan. Soinilla ja hänen kansanedustajakaartillaan on ollut eduskunnassa vuosia aikaa tehdä aloite esimerkiksi euroalueesta irtautumisesta, mutta kevyen läpänheiton ohessa Soini on vasta nyt vaalien lähestyessä tyytynyt vihjailemaan mahdollisesta euroa koskevasta kansanäänestyksestä. Samoja pelin politiikan kuvioita Soini soveltaa myös Natoon, ja syykin on ilmeinen. Timo Soinin henkilökohtainen poliittinen ura ei ole täydellinen ilman ministerisalkkua seuraavalla vaalikaudella. Tuon tavoitteen saavuttaminen määrittelee puolueen linjan – selkeitä kannanottoja politiikan ydinkysymyksiin ei tulla ennen hallitusneuvotteluja kuulemaan.

Yhtä ilmeistä on, että Perussuomalaisten Nato-jäsenyyttä vastustavia kannattajia (joita ei ole vähän) rauhoitellaan piakkoin sopivalla – mutta ei sitovalla – lausunnolla, jossa suhtaudutaan ”kriittisesti” sotilaalliseen liittoutumiseen. Peli jatkuu.

Mitä tulee Halla-ahon puheisiin meidän suomalaisten naiiviudesta Venäjän suhteen, niin on todettava että hän lainaa olkinukkea jonka Kokoomuksen ja RKP:n sotahaukat ovat jo ennättäneet piestä pahan näköiseksi. Kirjoitin aiheesta aiemmin otsikolla Sinisilmäisyydestä ja sokeudesta, mutta kerrataan nyt vielä, että 1944 käyttöön otettua ja tänä päivänä Itsenäisyyspuolueen ajamaa puolueettomuuspolitiikkaa ei luotu harhakuvitelmien vallassa, vaan se keitettiin kokoon kovimmissa mahdollisissa olosuhteissa, ja tarkoitettiin turvaamaan Suomen olemassaolo.

Sinisilmäisyyttä ja naiiviutta löytää kyllä runsain mitoin Suomen Nato-jäsenyyttä ajavien tahojen suhtautumisesta sotilaallisen liittoutumisen todellisiin kustannuksiin, liittoutumisen mukanaan tuomien sitoumusten merkitykseen, jännityksen kasvamiseen ja vieraiden aseiden varaan rakentuvaan valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Suurvallat tekevät suurvaltapolitiikkaa, ja Suomen etu on pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella.

Skotlannissa äänestetään tänään 18.9. siitä, eroaako Skotlanti Britanniasta. Riippumatta kansanäänestyksen tuloksesta valtioita tulee jatkossa hajoamaan.

Toisen maailmansodan päättyessä valtioita oli noin 50. 2000-luvun alussa valtioita on noin 200. On mahdollista, että kuluvan vuosisadan puolivälissä valtioita on 400.

Valtioiden hajoamiseen on kansainvälisissä sopimuksissa varauduttu puutteellisesti. Kyse on kansainvälisen politiikan herkimmistä alueista. Toisten valtioiden asioihin puuttuminen ei lähtökohtaisesti ole hyväksyttävää.

Jos kansalaiset saavat päättää omasta poliittisesta ja valtiollisesta asemastaan, monet nykyiset valtiot tulevat hajoamaan. Tällaiseen tulisi varautua aktiivisesti mm. YK:n puitteissa, jotta väkivaltaa ja hajoamissotia voidaan välttää.

Myönteisenä esimerkkinä uusien valtioiden synnystä ilman väkivaltaa voi mainita Tsekkoslovakian jakautumisen kahtia.

EU-Suomi voi näyttää hyvää esimerkkiä kansalaisten tahdon huomioimisesta mahdollistamalla äänestämisen siitä, kuuluuko Suomi jatkossa valtioksi muuttuneeseen Euroopan unioniin vai eroaako siitä.

Kokoomuksen ja RKP:n sotahaukat ovat tarttuneet innolla Viron suunnalta esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan Suomi on suhtautunut Venäjään liian sinisilmäisesti. On toki uutinen, että paras tieto Suomen eduista ja oikeasta ulkopolitiikasta vaikuttaa löytyvän Suomenlahden eteläpuolelta – siis kokoomuksen ja RKP:n mielestä.

Puheilla sinisilmäisyydestä viitataan siihen, että Suomen usko Venäjän nopeaan demokratisoitumiseen on vailla pohjaa – ja silloin meidän puolueettomuuspolitiikkammekin seisoisi saman tyhjyyden päällä. Suomen olisi siis liityttävä Natoon, ja mahdollisimman nopeasti.

On aivan selvää, että käsitykset Venäjän demokratisoitumisen mahdollisuuksista ja mahdollisista aikatauluista vaihtelevat Suomen ulkopolitiikkaa hoitavien henkilöiden keskuudessa suuresti, mutta valtioiden välisessä kanssakäymisessä on havaittu hyväksi jo tuhansia vuosia sitten periaate, jonka mukaan aina ei ole viisasta sanoa ääneen kaikkea mitä ajattelee. Sitä kutsutaan diplomatiaksi.

Kuvitelma siitä, että Suomen puolueettomuuspolitiikan ydin olisi usko Venäjän demokratisoitumiseen, ei puolestaan edusta edes sinisilmäisyyttä vaan puhdasta sokeutta. Puolueettomuuspolitiikan ydin muodostui olosuhteissa, joissa nykyiset suuria sanojaan rakastavat päättäjämme eivät olisi selvinneet päivääkään. Oli päästävä verisestä sodasta rauhaan, oli selvittävä Stalinin Neuvostoliiton naapurina. Näissä oloissa Paasikivi muodosti poliittisen opin, jonka tarkoitus oli mahdollistaa Suomen valtion olemassaolo – ja hän onnistui. Ei silloin nähty edes unta Neuvostoliiton romahtamisesta tai Venäjän demokratisoitumisesta, vaan pyrittiin ratkaisuun, joka toimisi kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Epäluuloistaan huolimatta myös Mannerheim osallistui uusien puolustuspoliittisten linjausten laatimiseen.

Kovassa paineessa keitetty ratkaisu toimi. Ja kuten kuluneen 70 vuoden aikana on nähty, se kesti myös helpommat ajat. Mutta nykyistä ulkopoliittisten lapsinerojen aikaa se ei näytä kestävän. Vanhan viisauden mukaan ei pidä korjata sitä, mikä ei ole rikki, mutta juuri niin Stubb, Haglund ja kumppanit toimivat. Näin käy kun tyylipisteet asetetaan selviytymisen edelle. Olen pelkästään onnellinen siitä, ettei minun tarvitse antaa Viron johdolle neuvoja ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen, mutta koska sillä puolestaan vaikuttaa olevan raskas velvollisuus Suomen neuvomiseen näissä asioissa, voi varmaan todeta, että kyseessä on pitkän matkan juoksu, kestävyyslaji. Ulkopolitiikan tilikaudet ovat joskus vuosisatoja ja kvartaalit vuosikymmeniä.

Viro liittyi Naton jäseneksi vuonna 2004, kymmenen vuotta sitten. Neljä vuotta myöhemmin kohistiin paljastuksesta, jonka mukaan Natolla ei ole olemassa suunnitelmaa Baltian puolustamiseksi. Tilannetta korjattiin salaisella suunnitelmalla jo vuonna 2010, mutta kun Nato ja Saksan hallitus arvioivat toukokuussa 2014 Baltian puolustuksen mahdollisuuksia, Ilta-Sanomien siteeraaman Der Spiegelin arvion mukaan "Sotilasliitolla olisi vain vähän tarjottavaa. Hyökkäyksen tullessa liitto pikemminkin hajoaisi kuin taistelisi".

Viro hehkuttaa tyytyväisyyttään Nato-jäsenyyteen. Sille voi toivoa onnea valitsemallaan tiellä, ja suomalaiseen keskusteluun taas vähemmän mustavalkoisuutta ja enemmän malttia, panikoinnin lopettamista ja laajemman näköalan hahmottamista. Varmaa on se, että venäläiset ovat naapureitamme vielä silloinkin, kun Natoa tai Euroopan unionia ei enää ole.

http://yle.fi/uutiset/suomen_eu-jasenmaksu_voi_kasvaa_yli_miljardiin__nettomaksuun_huomattava_piikki/7460924

https://www.youtube.com/watch?v=2lQcyRBfvug

Seuraavat eduskuntavaalit pidetään todennäköisesti 19.4.2015. Ehdokkaat on ilmoitettava maaliskuun 2015 alussa.

Itsenäisyyspuolue (IPU) pyrkii saamaan ensimmäiset kansanedustajansa. IPU:n onnistuminen tarkoittaa sitä, että sen jälkeen on eduskunnassa puolue, joka haluaa Suomelle oman rahan ja itsenäisen päätösvallan. Eurosta ja EU:sta eroaminen ja niiden perustelut tulevat olemaan sen jälkeen myös julkisuudessa. IPU:n nousu eduskuntaan avaa toivon näköalan tulevaan yhteiskunnalliseen muutokseen.

IPU:n keskeisiä tavoitteita ovat yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja kansanvallan lisääminen. IPU haluaa suunnanmuutosta myös ulkopolitiikkaan. IPU:n mielestä Suomen paras turva on Sveitsin mallisessa puolueettomuuspolitiikassa, erossa Natosta ja EU:sta.

Uskon, että IPU tulee saamaan ensimmäiset kansanedustajat keväällä 2015. Siihen tarvitaan vielä paljon omaa työtä, vaikka suurimman työn tekevätkin nykyiset vallanpitäjät. He osoittavat omilla toimillaan, että politiikan suunnan muutos on välttämätön.

Keskeisen tärkeä tekijä vaaleissa ovat ehdokkaat. IPU tarvitsee paljon hyviä ehdokkaita.

Eduskuntavaaleissa on Ahvenanmaan lisäksi 12 vaalipiiriä. Kukin puolue tai valitsijayhdistys voi asettaa enintään vaalipiiristä valittavan määrän ehdokkaita, kuitenkin vähintään 14. Ehdokkaana voi olla missä vaalipiirissä tahansa asuinpaikasta riippumatta.

IPU pyrkii asettamaan mahdollisimman moneen vaalipiiriin täyden ehdokaslistan.

IPU odottaa, että sen ehdokkaat sitoutuvat kannattamaan Suomen ulkopoliittista puolueettomuutta, sotilaallista liittoutumattomuutta, kansanvallan lisäämistä ja maan eroamista eurosta ja EU:sta sekä vastustamaan Suomen Nato-jäsenyyttä.

Ehdokkaiden odotetaan myös sitoutuvan periaatteeseen, jonka mukaan jokainen ihminen on yhtä arvokas kansallisuudesta, etnisestä taustasta, uskonnosta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

IPU:n ehdokkaaksi voi ilmoittautua IPU:n nettisivulla olevalla lomakkeella http://ipu.fi/eduskuntavaalit-19_4_2015/eduskuntavaaliehdokkaan-tietojenantolomake/ tai kirjoittamalla viestin os. [email protected]

Milloin sitten kannattaa hakeutua IPU:n ehdokkaaksi? Silloin kun kokee, että IPU:n tavoitteet ovat oikeat ja haluaa olla mukana tekemässä poliittista historiaa.

Mitä ehdokkaan on syytä vaatia itseltään? Ensinnäkin ei pidä olla liian itsekriittinen. Jos esiintyminen jännittää tai kirjoittaminen tuntuu hankalalta, se ei haittaa. Niitä voi opetella. Ei tarvitse olla julkkis tai hyvä urheilija. Kansan edustajiksi tarvitaan ihan tavallisia ihmisiä, joilla on halua toimia oman järkensä ja tuntonsa mukaan.

Monet harmittelevat jossakin vaiheessa, etteivät ole tehneet niin kuin ovat kokeneet oikeaksi, vaan ovat miettineet, mitä muut ajattelevat. IPU:n ehdokkuus eduskuntavaaleissa on myös oppimiskokemus, seikkailu, joka on tarjolla vain harvoin. Oikeiden asioiden puolesta toimimista ei tarvitse myöhemminkään katua.

Suomen hallitus korostaa, että seisomme yhdessä rintamassa EU:n Venäjälle asettamien talouspakotteiden takana. Pääministeri Stubbin mukaan "me olemme Euroopan unioni".

Ukrainan kriisin on usein katsottu käynnistyneen marraskuussa 2013, kun presidentti Viktor Janukovytš kieltäytyi allekirjoittamasta vuosien neuvottelujen jälkeen Ukrainan ja EU:n assosiaatiosopimusta, koska siirtymäkauden vaikeuksiin tarkoitetusta rahoitustuesta ei päästy yksimielisyyteen. Arvioitiin, että ilman useiden miljardien eurojen tukea Ukraina olisi päätynyt vakavaan taloudelliseen ja sosiaaliseen kriisiin. EU tarjosi 600 miljoonaa, neuvottelut katkesivat ja levottomuudet alkoivat. Janukovytš syrjäytettiin.

Maaliskuussa 2014 julkaistu uusi EU:n avustusohjelma on kooltaan yhteensä 10 miljardia. Alkuperäinen assosiaatiosopimus allekirjoitettiin kesäkuussa, mutta maa oli jo sodassa.

Kysymys kuuluu: miksi me suomalaiset – Euroopan unioni – olemme taloudellisen vaikuttamisen keinoin lietsoneet Ukrainan kriisiä edellä kuvatulla tavalla?

Kysymys on tietysti suomalaisten osalta täyttä roskaa. Sen esittäminen kirkastaa kuitenkin näkökenttää.

Ensinnäkään me emme ole Euroopan unioni. EU on syvästi korruptoitunut harvainvalta, jossa Suomella ei ole todellista vaikutusvaltaa edes sen vertaa kuin sen pikkuriikkisen väestön koko edellyttäisi.

Valtaa seuraa vastuu, minkä vuoksi voidaan todeta, että me emme ole vastuussa EU:n suurvaltapoliittisista peleistä ja niiden seurauksista. Suomi ei tietenkään ole lietsonut Ukrainan kriisiä sen alkuvaiheissa taloudellisen vaikuttamisen keinoin – sen teki EU – eikä meidän pitäisi myöskään joutua vastaamaan näiden pelien laskuista, kuten me nyt teemme. Suomen nykyinen asema on historiasta tuttu imperiumin rajamaakunnan kohtalo, eikä se muuksi muutu niin kauan kuin olemme EU:n alamaisia.

Kolmanneksi meidän olisi syytä herätä tarkastelemaan todellisuutta Euroopan unionin myyntisloganin – "EU on rauhanprojekti" – takana. Slogan on sinänsä onnistunut (kukapa rauhaa vastaan olisi), mutta sen uskottavuus on asia erikseen. Unioni mainostaa käyttävänsä aseiden asemesta "pehmeän vaikuttamisen keinoja", kuten taloudellista ohjausta ja painostusta. Esimerkkejä näiden pehmeiden keinojen karuista jäljistä riittää eri puolilla Eurooppaa. Taloudelliseen umpikujaan päätyneen tai sinne ajetun maan yhteiskuntarauha järkkyy helposti, ja aseisiin tarttumisen kynnys laskee.

Naton huippukokouksen yhteydessä Suomi aikoo allekirjoittaa ainakin Naton isäntämaasopimukseen kuuluvan yhteisymmärryspöytäkirjan, ns. MoU-sopimuksen. Siitä väitetään, että se ei ole sopimus ja että Suomi aina erikseen päättää tapauskohtaisesti salliiko se tai pyytääkö se ”apua tai voimavaroja” maaperälleen.

Kuitenkin Naton standardissa menettely on sellainen, että Naton komentaja tekee aloitteen neuvotteluista, jos hän katsoo jonkin tilanteen, kriisiuhan tai vastaavan sitä edellyttävän. MoU laaditaan siis jo tiedettyä tilannetta varten ja sopimus on poliittisesti sitova.

Milloin aloite on Suomelle tehty ja mikä oli se uhka tai tilanne, jonka hoitamisen avustamiseen Suomi nyt MoU-sopimuksella sitoutuu? Näihin kysymyksiin ei ole kerrottu vastausta ainakaan julkisuudessa.

Naton standardin mukaan aloite muutoinkin on Natolla ja sillä on myös yksinoikeus sopimuksen tulkintaan. Sopimushan tehdään Natoa varten, sen tarpeisiin olipa kysymys kriisistä, sen uhasta tai sodasta. Standardiin kuuluu isäntämaalle velvoite huolehtia Natolle myös ammuksia, jos Nato käy sotaa. Jos siis esimerkiksi Venäjä ja Nato ryhtyvät sotimaan.

Onko Nato poikennut Suomen tapauksessa tavoistaan? Muuttanut sopimusluonnostaan radikaalisti, kuten ministerit kertovat? Sitä emme voi tietää, kun asiakirjat pidetään salassa. Ministerit ovat valehdelleet Suomessa ennenkin esimerkiksi markasta luovuttaessa, joten jäljet pelottavat.

Näyttää siltä, että Suomen alue aiotaan tehdä päätöstä vaille valmiiksi Naton toiminnalle harjoituksista täysimittaiseen sotaan. Samalla kerrotaan kansalaisille, ettei tämä lähentäisi Suomea Natoon.

Suomen hallituksen tiedonannon mukaan sopimus perustuu eduskunnalle annettuihin turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin selontekoihin aina vuodesta 2001 lähtien. Niihin on piilotettu, että on ”linjattu puolustuksen kehittämisen yhdeksi osa-alueeksi ulkopuolisen avun vastaanottokyvyn varmistaminen”.

Tuo epämääräinen teksti ei oikeuta eduskunnan ohittamiseen todellisuudessa tarkan sopimuksen laadinnasta ja hyväksymisestä. Ruotsissa sama sopimus menee eduskunnan käsittelyyn.

Sopimuksella kävellään Suomen perustuslain ylitse: ”Eduskunta hyväksyy sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka ovat merkitykseltään huomattavia” (PL 94 §). Suomessa ei kuitenkaan ole sellaista (perustuslaki)tuomioistuinta, jossa asia voitaisiin puolueettomasti tutkia.

Itsenäisyyspuolue (IPU) vaatii, että isäntämaasopimuksen prosessi pysäytetään, asiakirjat saatetaan julkisuuteen suomeksi, sopimuksesta järjestetään perusteellinen käsittely eduskunnassa ja hallituksen toimista suoritetaan luottamuslauseäänestys.

IPU vaatii, että Nato-yhteistyöstä on luovuttava ja Suomi on palautettava puolueettomaksi, sotilaallisesti liittoutumattomaksi ja itsenäiseksi, kansanvaltaiseksi maaksi.