Kohti tasapainoa

”Luulimme, että Suomi on pohjoismainen hyvinvointivaltio”. Näin totesivat ulkomaiset yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja sosiaalipolitiikkaan erikoistuneet asiantuntijat Kelan seminaarissa lokakuussa 2009. Tutkijoiden suuri huomio kohdistui suomalaisen yhteiskunnan voimakkaaseen kahtiajakoon sekä mm. tuloerojen ja köyhyyden kasvuun, suuriin terveyseroihin ja nuorten asemaan.

Sana hyvinvointiyhteiskunta kuulostaa monen korviin irvokkaalta v. 2013. Lastensairaalaan ei löydy valtiolta tarpeeksi rahaa, monet vanhukset on jätetty heitteille, lääkäriin pääsyä pitää usein jonottaa viikkoja. Samalla harvalukuinen eliitti voi entistä paksummin ja vaatii kansalaisia leikkaustalkoisiin.

Laajan ja syvenevän talouskriisin oloissa on entistäkin tärkeämpää pohtia kokonaisuuksia. Mille ajatusmallille rakentuu julkisen sektorin – siis valtion ja kuntien toimintojen – rahoitus? Onko tuo ajatusmalli kestävällä pohjalla? Ellei ole, mille on alettava?

Näin se suurin piirtein menee: Tuotetaan, myydään ja ostetaan tavaroita ja palveluja. Tämän tuotantoketjun verottamisella hankitaan rahat julkisiin menoihin ja palveluihin. Niin myös terveydenhoitoon, koulutukseen ja sosiaaliturvaan.

Julkisten menojen rahoitus on siis riippuvainen siitä, kuinka hyvin käyvät kaupaksi asunnot, autot, kodinkoneet, vaatteet, polttoaineet, tupakka, alkoholi tai golfmailat ja ruohonleikkurit.

Tuotanto laskiessa verokertymä pienenee. Tuotannon kasvaessa verokertymä periaatteessa kasvaa. Aatteellisista syistä verotusta voidaan koventaa tai keventää. Viime vuosina verotusta on kevennetty suurituloisimpien osalta. Kansainvälisesti toimivat yritykset ja sijoittajat voivat siirtää voittojaan veroparatiiseihin ja maksavat veroja yhä vähemmän, jos ollenkaan.

Julkisten menojen rahoitus on vaikeutunut, kun pääomien siirtelyn esteitä on purettu. Samaan suuntaan on vaikuttanut niin sanottu vapaakauppa. Työntekijät joutuvat kilpailemaan automaation lisäksi halvempien kustannuksien maiden työntekijöitä vastaan. Halpatuotannon hyödyn korjaavat yritykset, jotka voivat siirtää tuotantoaan maasta toiseen.

Samaan aikaan talouskriisin kanssa on meneillään joukko ympäristökriisejä. Luonnonvarojen ehtyminen ja ympäristön saastuminen ovat ylikulutuksen ja piittaamattoman ahneuden seurausta. Luonto ei kykene käsittelemään ihmisen päästöjä ja saasteita.

Elinkeinoelämän valtuuskunta (Eva) esittää vuosittaisissa arvo- ja asennetutkimuksissaan haastatelluille väitteen: "Pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta myös itsensä". Enemmistö vastaajista on ollut vuosi vuoden jälkeen samaa mieltä.

Kuitenkin talouden kasvattaminen on yhä virallinen vaatimus. Meille kerrotaan, että vain kasvulla voimme rahoittaa terveys-, koulutus- ja sosiaalipalvelut sekä tulevat eläkkeet.

Vallitseva taloudellinen ajattelu ja talousjärjestelmä ovat kriisissä. Olemme umpikujassa. Umpikujasta pääsee vain suuntaa muuttamalla.

Nykymallin takana ovat niin suuret taloudelliset ja poliittiset voimat, että sen laajamittainen korjaaminen näyttää epätodennäköiseltä. On syytä varautua tulevaan romahdukseen. Samalla voimme omissa puitteissamme yrittää vaikuttaa siihen, että rakennetaan uusia kestävämpiä toimintamalleja.

Tämä pätee myös ja erityisesti ns. hyvinvointiyhteiskunnan rahoitukseen. Se voi nojata verotuksen lisäksi valtion luomaan rahaan. Rahan hallinta kuuluu valtiolla. Rahan ei pidä olla yksityisten pankkien luomaa velkaa vaan valtion tulee luoda itse rahansa. Pankeilta tulee poistaa oikeus velan luomiseen tyhjästä.

Rahan luomista pitää valvoa ja kiertävää rahamäärää säädellä verottamalla. Valtion ei siis tule painaa rahaa loputtomiin.

Valtion luomalla rahalla voidaan maksaa kansalaiset tekemään töitä valikoiduille aloille. Näitä ovat esim. terveyden- ja vanhustenhoito, koulutus, poliisi, armeija, palokunnat, posti sekä rautatiet ja muut liikenneväylät.

Suomi ei tarvitse ulkomaista velkaa, kun sillä on oma raha, keskuspankki ja päätösvalta.

Siirtyminen tasapainoisempaan tulevaisuuteen on mahdollista, kun muutoksen välttämättömyyden nähneet kansalaiset toimivat eri tasoilla ja tavoilla uudenlaisen tulevaisuuden rakentamiseksi.

Työpaikkoja häviää ja siirtyy halpojen kustannusten maihin, pääomapako jatkuu ja valtio velkaantuu nopeasti. Vienti ei vedä ja halvat tuontituotteet korvaavat kotimaista tuotantoa. Suomen taloustilanne on vaikea ja pahenemassa.

Yksimielisyys näyttää vallitsevan nykyisten eduskuntapuolueiden kesken siitä, että tarvitaan rakenteellisia muutoksia. Mitä ne sitten ovat? Leikkauksia on luvassa. Eläkeikää halutaan nostaa joko heti tai seuraavien vaalien jälkeen. Opiskeluaikoja halutaan lyhentää. Muutenkin halutaan lisää työntekijöitä työmarkkinoille. Kun pula on ennen muuta työstä ja palkan maksajista, työn tekijöiden lisätarjonta tuskin puutetta korjaa.

Hintakilpailukyvyn heikkenemistä halutaan korjata palkkamaltilla. Euron kalleudesta muihin valuuttoihin nähden ei haluta puhua, koska euroon ei voida vaikuttaa ja vaihtoehto on oman rahan käyttöönotto. Ja siitä varsinkaan ei voi puhua.

Talouden lievää elvyttämistä kannatetaan laajasti. Muutaman sadan miljoonan elvytyspaketista tuskin on suurta apua. Varsinkin kun osa rakennusurakoista menee EU:n kilpailulakien ansiosta ulkomailta toimiville yrityksille.

Talouden suuri linja Suomen osalta tarkoittaa virran mukana menemistä. Valtiojohdon toimet ovat puuteria Suomi-neidon kalpeneville kasvoille. Ilman omaa rahaa ja talouspolitiikkaa Suomi on avuton.

Järkyttävintä Suomen taloustilanteessa on se, että vaihtoehtoisia ratkaisuja ei käsitellä julkisuudessa.

Mukisematta on hyväksytty se mielipuolinen asetelma, että valtiot anovat lainaa kansainvälisiltä sijoittajilta.

Rahan hallinnan tulee kuuluu valtiolle. Rahan ei pidä olla yksityisten pankkien luomaa velkaa vaan valtion tulee luoda itse rahansa. Pankeilta tulee poistaa oikeus velan luomiseen tyhjästä. Rahan luomista pitää valvoa ja kiertävää rahamäärää säädellä verottamalla. Valtion ei siis tule painaa rahaa loputtomiin.

Valtion luomalla rahalla voidaan maksaa kansalaiset tekemään töitä valikoiduille aloille. Näitä ovat esim. terveyden- ja vanhustenhoito, koulutus, poliisi, armeija, palokunnat, posti sekä rautatiet ja muut liikenneväylät.

Pankkeja ei tarvitse kansallistaa, mutta niiden toiminta tulee järkiperäistää. Näin valtion ei enää tarvitse pelastaa pankkeja. Suomi ei tarvitse ulkomaista velkaa, kun sillä on oma raha, keskuspankki ja päätösvalta.

Ennen pitkää on pakko palata perusasioiden ääreen. Suomi tarvitsee oman rahan, keskuspankin ja itsenäisen lainsäädännön.

Sisäministeri vaati äskettäin uskomushoitojen kieltämistä lailla. On oma lukunsa miettiä mikä on uskomushoitoa ja mikä ei, kun virallisessa lääketieteessä on sokeita pisteitä. Joillakin lääketieteen vähättelemillä hoidoilla, kuten jäsenkorjauksella voidaan auttaa ja parantaa potilaita, joille lääketiede tarjoaa vain särkylääkkeitä.

Uskomushoidot tulevat väkisin mieleen, kun katsoo lääkkeitä, joita valtapuolueista tarjotaan työllisyyden parantamiseen.

Pääministeri esitti äskettäin neljää niin sanottua rakenteellista uudistusta lisäämään työn määrää ja parantamaan sen tuottavuutta. Pääministeri haluaa lyhentää opiskeluaikoja ja korottaa eläkeikää. Katainen haluaa myös sosiaaliturvaa saavia ja lapsiperheiden vanhempia enemmän töihin.

Jokin ei nyt täsmää. Suuri ongelma on kasvava työttömyys, joka on todellisuudessa paljon suurempi kuin viralliset tilastot kertovat. Työttömyys tuskin vähenee sillä, että tuodaan lisää ihmisiä työmarkkinoille. Ensin pitää löytää työtä työttömille.

Työn tekijöiden määrän kasvattaminen on sinänsä kaunis ajatus. Jos se toteutetaan pääministerin ehdottamalla tavalla, tuloksena saattaa kuitenkin olla – ei työn määrän vaan – työttömien määrän kasvu.

Talous- ja työllisyyskeskusteluun tarvitaan uusia tuulia. On syytä miettiä, mitä varten talous on olemassa. Onko se joukko järjestelyjä ja sopimuksia, jotka palvelevat ihmisten pärjäämistä ja yhteistä hyvää? Vai onko talouden tehtävä tuottaa hyötyä vain harvoille? Ja ajattelemmeko, että kaikkien kilpailu kaikkia vastaan on ratkaisu aikamme ongelmiin? Onko jotakin pielessä, kun valtiot ovat polvillaan rahoittajapankkien edessä? Eikö valtion tehtävä ole hallita rahaa eikä päinvastoin?

Muutamia tosiasioita pitää tunnustaa. Suomessa tehtyjen työtuntien määrä on alempi kuin v. 1990, vaikka kokonaistuotanto on yli kaksinkertaistunut. Tuotannon lisääminen ei siis ole lisännyt ihmistyön määrää.

Työttömyyden voittaminen vaatii uutta ajattelua. Se, mitä työ on, on määriteltävä uudelleen. Nyt paljon tarpeellista jää tekemättä, koska maksajaa ei ole. Lisäksi hyvin monilta puuttuu eläketurva.

Työttömyyden helpottamiseksi tavoitteeksi on otettava elinaikaisen työajan lyhentäminen. Se voidaan toteuttaa esimerkiksi siirtymällä nelipäiväiseen työviikkoon.

Työllistämistä vaikeuttaa ja koneellistamista edistää nykyisin, että ns. työn sivukulut peritään palkkasumman perusteella. Tämän tilalle on kehitettävä järjestelmä, jossa työn sivukulut korvataan toiminnan jalostusarvon perusteella perittävällä maksulla, ikään kuin korvamerkityllä arvonlisäverolla.

Yritystoiminnan aloittamista ja pienyrittäjiä on autettava nostamalla arvonlisäverovelvollisuuden alaraja 100 000 euron liikevaihtoon.

Julkisen vallan eli valtion ja kuntien on huolehdittava työllistämistukijärjestelmän avulla siitä, että kaikki työttömät ja myös nuoret saavat työtä.

Elämme murrosaikaa. Jossakin vaiheessa on pakko tunnustaa, että niin sanottu globalisaatio – käytännössä pääomien vapaa siirtely ja vapaakauppa – ovat ihmisen ja ympäristön kannalta kestämättömiä. On siirryttävä globalisaatiosta lokalisaatioon eli paikallisuuteen.

Pääministeri Katainen on huolissaan valtion tolkuttomasta velkaantumisesta. Syystäkin. Mutta millaisilla päätöksillä tähän on tultu? Se on tärkeää selvittää, koska emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samoin kuin silloin kuin loimme niitä.

Politiikan ja talouden eliitin mielestä Suomen linja on ollut oikea. Sitä vain ei ole viety tarpeeksi pitkälle.

Kansallisomaisuus on suurelta osin myyty polkuhinnoilla lähinnä ulkomaisille sijoittajille. Tätä ei pidetä virheenä. Päinvastoin loppujakin valtion omistuksia halutaan myydä.

Yhä enemmän Suomessa tehdyn työn tuloksista viedään maasta pois veroja maksamatta. Tämä saa jatkua, koska hallitusneuvotteluissa Kokoomus ja RKP torjuivat yritykset puuttua veronkiertoon ja harmaaseen talouteen. Valtio velkaantuu tolkuttomasti mm., koska valtapuolueet ovat 1990-luvulta alkaen keventäneet lähinnä suurituloisimpien verotusta summalla, jonka vuotuinen vaikutus on sama kuin tuo valtion velan kasvu.

Lipposen hallitusten 1990-luvun lopulla toteuttama Suomen eurokuntoon laittaminen tarkoitti kuntien saamien valtionosuuksien puolittamista ja siitä asti jatkunutta peruspalvelujen ahdinkoa. Leikkauslinjaa tarjotaan nyt lääkkeeksi europolitiikan epäonnistumiseen. Elvytysesitykset jäävät kosmeettisiksi.

Vienti ei vedä. Suomea on rakennettu viennin varaan parikymmentä vuotta. Se on tarkoittanut kotimarkkinatuotannon osuuden romahtamista yli 40 prosentista alle kymmeneen kokonaistuotannosta. Omavaraisuudesta on tehty kirosana.

Viennin ongelmat ovat suurelta osin kalliin euron syytä. Mutta siitä ei voi puhua. Hintakilpailukykyä pitää parantaa sisäisellä devalvaatiolla, siis alentamalla palkkoja ja lisäämällä työttömyyttä. Sitäkään ei sanota, vaan puhutaan palkkamaltista ja rakenteellisista uudistuksista.

Suomen johto luopui markasta vastoin kansalaisten tahtoa ja perustuslakia. Kaiken lisäksi ilman että euroon siirtymisestä olisi säädetty lakia eduskunnassa. Suomi on ainoa Pohjoismaa ilman omaa rahaa. Se tarkoittaa, että ei ole omaa talouspolitiikkaa eikä käytännössä mahdollisuutta ohjata yhteiskunnallista kehitystä omista tarpeista lähtien.

Suomi on tiellä, jolla edessä on kurjistumista ja viimein rakenteellisen väkivallan lisäksi avointa väkivaltaa.

Paavo Haavikko kirjoitti siihen suuntaan, että Suomessa ei opita historiasta, koska täällä ei ole koskaan tehty virheitä. Kukaan ei ole niin sokea kuin se, joka ei halua nähdä.

Suomi on osa suurten EU-maiden ja suuryritysten lobbareiden johtamaa liittovaltioksi jo käytännössä muuttunutta unionia. EU:n lait ovat jäsenmaiden lakien yläpuolella. Suomella ei ole itsenäistä talouspolitiikkaa, kauppapolitiikkaa, maatalouspolitiikkaa eikä aluepolitiikkaa.

EU-Suomen politiikka on epäonnistunut järkyttävästi. Jos yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen kehitykseen halutaan todellista muutosta kohti kaikkien pärjäämistä, on katse käännettävä EU-jäsenyyteen ja euroon. Muutos voi alkaa erolla eurosta ja siirtymisellä Euroopan talousaluesopimukseen (Eta). Kaupankäynti ja ihmisten vapaa liikkuminen onnistuvat ilman EU-jäsenyyttä.

Vielä näyttää olevan henkisesti pitkä matka tarvittavaan suunnanmuutokseen. Jokainen päivä se on kuitenkin lähempänä. Odottaminen vain tulee kovin kalliiksi.

Arvovaltaisilta tahoilta on esitetty, että Suomen talouden ongelmat eivät ratkea elvyttämällä. Elvytyksessä on viitattu mm. homekoulujen ja rappeutuvien teiden korjaamiseen.

Toisaalta on jo näyttöäkin eurokriisissä pidemmälle ehtineistä maista, että valtion menojen voimakas leikkaaminen vain pahentaa taloustilannetta. Ellei elvytys eikä kuristaminen auta, eikö ole luontevaa tutkia potilas uudelleen. Onko jotakin jäänyt huomaamatta? Mistä potilaan huononeva kunto johtuukaan?

Jotain tekemistä on sillä, että Suomi menettää verokierron vuoksi joidenkin arvioiden mukaan jo 13 000 miljoonaa euroa vuodessa. Yhä useammat eri maissa toimivat yritykset kierrättävät voittonsa ulos maasta veroja maksamatta. Tätä suuntausta on nykyinen hallitus toimillaan nopeuttanut. Todisteet tästä löytyvät hallitusneuvottelujen harmaan talouden alatyöryhmän raportista.

EU-Suomella ei ole omaa rahaa eikä itsenäistä talouspolitiikkaa. Tämä estää omaehtoisen yhteiskuntapolitiikan. Näissä oloissa ei todellisuudessa ole itsenäistä työllisyys- eikä sosiaalipolitiikkaa. EU päättää myös kauppapolitiikasta, maatalouspolitiikasta ja aluepolitiikasta.

Suomi maksaa valtion velasta korkoja kansainvälisille pankeille ja sijoittajille yli 2000 miljoonaa euroa vuodessa. Itsenäinen Suomi, jolla on oma raha, voi lainata omalta keskuspankiltaan ja maksaa korot sisäisesti.

EU-jäsenyyden ja euron hyväksyjät puhuvat rakenteellisten uudistusten tarpeesta. Harva kertoo mitä nämä rakenteelliset uudistukset olisivat. Ne tarkoittavat ainakin sitä, että terveydenhoitoa, koulutusta ja sosiaaliturvaa leikataan. Peruspalveluja yksityistetään ja jäljellä olevaa valtion ja kuntien omaisuutta myydään. Näillä toimin ajetaan maata yhä suurempaan ahdinkoon ja lisätään eriarvoisuutta.

Mitä pikemmin kansalaiset nousevat vaatimaan politiikan suunnan muuttamista, sitä vähemmillä vaurioilla selvitään.

Tarvitaan tasapainoa ihmisten välille, siis oikeudenmukaisuutta. Tarvitaan taloutta, joka palvelee ihmisiä. Tarvitaan toimivaa kansanvaltaa, joka mahdollistaa kansalaisten osallistumisen päätöksentekoon sitovilla kansanäänestyksillä. Ja tarvitaan tasapainoa ihmisen tarpeiden ja luonnon kestokyvyn välille.

Mitä tulee homekoulujen ja rappeutuvien teiden korjaamiseen, ne on järkevää korjata riippumatta siitä, mikä vaikutus sillä on julkiseen talouteen. Tuskin kukaan täysjärkinen antaa oman asuntonsa homehtua vedoten siihen, että korjaaminen ei paranna rahapulaa.