Kohti tasapainoa

Työn ja tuotannon yhteys on katkennut. 1990-luvun alun jälkeen
on tehtyjen työtuntien määrä Suomessa vähentynyt, vaikka
kokonaistuotanto on kaksinkertaistunut. Työn tuottavuutta on
kasvatettu ja ihmistyötä korvattu koneilla.

Kasvavien tulojen väitetään lisäävän kulutusta, työllisyyttä
ja verotuloja. Tällä on perusteltu myös veronalennuksia.
Päättely ontuu monessa kohtaa. Sen jälkeen kun perustarpeet
on tyydytetty, lisääntyvistä tuloista osa säästetään, osa
sijoitetaan esimerkiksi pörssiosakkeisiin. Lisääntyvä kulutus
ei välttämättä lisää työllisyyttä, kuten edellä on todettu.
Tuotannon kasvu toteutetaan yhä useammin korvaamalla
ihmistyötä koneilla. Lisäksi kulutus kohdistuu usein
tuontitavaroihin, jolloin osa rahasta ohjautuu pois maasta.
Kaiken lisäksi pääomien siirtojen vapauttamisen jälkeen
viedään myös Suomessa tehdyn työn ja tuotannon tuloksista
suuri osa maasta pois. Suurilla yrityksillä on yhä enemmän
keinoja kiertää veroja. Näin lisääntyvä tuotanto ei
välttämättä lisää yleistä hyvinvointia.

Lisääntyvän kulutuksen vaikutus hyvinvointiin on enemmän kuin
kyseenalainen. Nykyinen talouden uskomusjärjestelmä pitää
tavoitteena vähintään kolmen prosentin vuotuista
talouskasvua. Se merkitsee talouden kaksikymmenkertaistumista
sadassa vuodessa. Yleisen arvion mukaan ihmiskunnan kulutus
ylittää nyt luonnovarojen uusiutumisen noin 40 prosentilla.
Eikö näin ollen ole järjellisempää vaatia hyvinvoinnin
turvaamiseksi aineellisen kulutuksen supistamista kuin sen
lisäämistä?

Historian ironiaa on, että talouden kasvua on tarjolla
luontevasti, mutta kasvun vaatijat eivät halua kunnolla
tarttua tilaisuuteen. Kyse on siitä, että öljyyn,
kivihiileen ja maakaasuun perustuva energiajärjestelmä on
uudistettava monestakin eri syystä. Nykytilasta hyötyvä
keskittynyt energiateollisuus kuitenkin jarruttaa
välttämätöntä muutosta. Näin laajamittainen siirtyminen
uusiutuvan energian käyttöön viivästyy.

Talouden sääntelyn oloissa oli normaalia, että lisääntyvät
tulot käytettiin kulutukseen, joka loi työtä kotimaassa.
Yritykset investoivat voittojaan kotimaahan, koska pääomien
liikkeitä säänneltiin. Yritysten tai yksityisten säästötkin
ohjautuivat eri tavoin kotimaan tuotantoelämään.

Meille tarjotaan yhä päättelyketjua, joka toimi kun taloutta
säänneltiin. Sääntelyn purkajat siis vetoavat malliin, jonka
itse purkivat. Kuinka surkuhupaisaa!

Nykyisessä talousmallissa suuryritykset ja -sijoittajat
ohjaavat yhä enemmän yhteiskunnallista kehitystä. Aiemmin
säännellyistä markkinoista on siis tullut yhteiskunnan
sääntelijöitä. Ja edustuksellisesta demokratiasta on tullut
rahan pikku apulainen, kun suuri osa vaaleilla valituista
edustajista samaistuu enemmän talouden eliittiin kuin
äänestäjiinsä. Tästä kaikesta on seurannut julkisten
palvelujen ja omaisuuden yksityistäminen sekä
eriarvoisuuden ja köyhyyden kasvu.

Miten tästä eteenpäin? Tosiasioiden tunnustaminen on alku
kestäville ratkaisuille. Kun tosiasiat tunnustetaan, on joko
hyväksyttävä nykyinen eriarvoisuutta ja köyhyyttä lisäävä
politiikka tai ryhdyttävä muuttamaan sitä.

Politiikan muuttaminen merkitsee sitä, että taloudellisen
vallan mahdollisuudet säännellä yhteiskunnallista kehitystä
minimoidaan ja poliittiset päättäjät ryhtyvät sääntelemään
taloutta. Yksinkertaista mutta ilmeisen vaikeaa, koska ne,
jotka nykyisestä tilanteesta hyötyvät, ohjaavat myös
yhteiskunnallista keskustelua. Tai paremminkin huolehtivat
ettei sitä ole.

Muutos kuitenkin kypsyy. Muuatta kirjailijaa lainaten, kun
totuus haudataan syvälle, se kasvaa siellä ja kun se murtautuu
esiin, se raivaa kaikki esteet tieltään.

Olemme uuden ajan edessä. Kilpailu ei ole ratkaisu
ongelmiimme. Sen sijalle on nostettava kaikkien pärjääminen.
Kyse on samaan aikaan demokratian, talouden,
yhteiskuntakehityksen ja ihmisen ympäristösuhteen kriiseistä.
Ne liittyvät toisiinsa. Niiden ratkaisujenkin on liityttävä
toisiinsa.

Alku kestävämmälle tulevaisuudelle on avoimemmassa julkisessa
keskustelussa.