Kohti tasapainoa

Presidenttiehdokas Paavo Lipponen varoittaa eurosta luopumisen
tulevan kalliiksi. Pääministeri Katainen ja
valtiovarainministeri Urpilainen väittävät omaan rahaan
palaamisen merkitsevän lamaa. Perusteluja näille väitteille
ei ole kuultu.

Euron ja EU:n horjuessa itse aiheuttamassaan kriisissä on
syytä vilkaista lähihistoriaan. Josko sieltä löytyisi Suomen
osalta jotakin huomionarvoista nykyisen kriisin
ratkaisemiseen ja siihen, mikä on tullut kalliiksi.

Euron käyttöönotosta päätettiin Suomessa merkillisellä
tavalla. Eduskunta päätti marraskuussa 1994 Suomen
liittämisestä Euroopan unioniin 2/3 enemmistöllä. Eduskunta
liitti jäsenyyspäätökseen ponnen - päätöslauselman - jonka
mukaan euron mahdollisesta käyttöönotosta päätetään
eduskunnassa myöhemmin erillisen lakiesityksen pohjalta.

Tuota lakiesitystä ei ole koskaan eduskuntaan tuotu. Markan
käytöstä luopumisesta ja euron käyttöönotosta ei ole olemassa
Suomessa säädettyä lakia.

Euroon siirtymisestä päätettiin v. 1998 eduskunnan
yksinkertaisella (!) enemmistöllä. Päätös tehtiin samalla
kun eduskunta äänesti hallituksen luottamuksesta. Silloinen
pääministeri Paavo Lipponen ja valtiovarainministeri Sauli
Niinistö olivat keskeiset henkilöt. Heidän mukaansa päätös
euroon siirtymisestä oli tehty jo marraskuussa 1994 - vaikka
tuolloin eduskunta erikseen päätti, että europäätös tehdään
myöhemmin!

Europäätöksen aikaan tehtyjen kyselyjen mukaan enemmistö
suomalaisista olisi halunnut kansanäänestyksen markasta
luopumisesta ja enemmistö olisi myös torjunut euron.
Kansanäänestystä ei järjestetty, toisin kuin Ruotsissa ja
Tanskassa, joissa kansalaiset äänestivät oman rahan
puolesta. Nyt Suomi on Pohjoismaista ainoa omasta rahastaan
luopunut euromaa.

Europäätöstä v. 1998 tehtäessä Suomen perustuslakiin oli
kirjattu, että "Suomen rahayksikkö on markka". Samaan
perustuslakiin oli kirjattu, että perustuslain muuttaminen
kiireellisenä - eli ilman kahden päätöksen välillä
pidettäviä eduskuntavaaleja - vaatii 5/6 enemmistön. Tästä
huolimatta päätös markasta luopumisesta ja euroon
siirtymisestä tehtiin eduskunnan yksinkertaisella
enemmistöllä. Perustuslakia muutettiin myöhemmin
sellaiseksi, että siinä ei enää mainita mitään Suomessa
käytettävästä rahasta.

Kaiken tämän on eduskunta itse, siis sen
perustuslakivaliokunta todennut lailliseksi. Kuinkas
muutenkaan. Pukki on kaalimaan vartijana, kun maasta
puuttuu puolueista riipumaton perustuslakituomioistuin.

Oma lukunsa on, että eduskunnalla ei ollut laillista
oikeutta luovuttaa perustuslain mukaan Suomen kansalle
kuuluvaa ylintä valtaa ja eduskunnalle kuuluvaa
lainsäädäntövaltaa EU:lle. Tätä päätös EU:hun liittymisestä
kuitenkin merkitsi.

Euro ja EU-jäsenyys ovat siis tulleet Suomelle kalliiksi
demokratian ja laillisuuden kannalta. Perustuslaki on
poljettu maan rakoon, kun sitä on rikottu ja tulkittu
mielivaltaisesti. Demokratia on muutettu
näennäisdemokratiaksi. Kansalaisten valitsemista edustajista
suuri osa samaistuu enemmän taloudelliseen eliittiin -
EU:n taustavoimiin - kuin äänestäjiinsä.

Suomi saatettiin "eurokuntoon" Lipposen hallitusten aikana
1990-luvun lopulla. Suomen piti täyttää EU:n talous- ja
rahaliiton, EMU:n lähentymiskriteerit. Yksi niistä oli
julkisen talouden velkaantumisaste, jonka piti olla alle
60 prosenttia kokonaistuotannosta.

Suomi täytti kaikki vaatimukset toisin kuin esim. Italia ja
Belgia. Kreikasta puhumattakaan. Euro oli ja on poliittinen
hanke. Se piti saada pystyyn. Jos lähentymiskriteereistä
olisi pidetty kiinni, euroaluetta ei olisi saatu kasaan.
Turhaan ei saksalaislehdissä iloittu Suomen EU-jäsenyyttä
suurilla otsikoilla "Tervetuloa maksajat!" Suomalaiset ovat
toden totta maksaneet.

Suomessa eurokunto saavutettiin mm. leikkaamalla valtion
kunnille maksamat valtionosuudet puoleen. Tämän lisäksi
kunnille siirrettiin uusia tehtäviä. Valtio vetäytyi
rahoitusvastuustaan. Seurauksena oli kuntien rahoituskriisi
sekä terveydenhoidon, koulutuksen ja sosiaaliturvan jatkuva
leikkaaminen. Eriarvoisuus ja köyhyys kasvoivat voimakkaasti.
Kunnat korottivat pakon edessä veroprosenttejaan ja erilaisia
maksuja samalla kun valtiovalta toteutti EU:n ohjaamaa
politiikkaa ja myi valtion omaisuutta pilkkahintaan
ulkomaisille sijoittajille.

Euro kallistui alkutaipaleellaan jopa 80 prosenttia suhteessa
muihin valuuttoihin. Tämä oli myrkkyä Suomen viennille ja
vaikeutti myös kotimarkkinoilla toimivien yritysten asemaa
kun tuonti oli edullista.

Kun valuutan arvoon ei ole voitu vaikuttaa, on jousto
tapahtunut työttömyyden lisääntymisenä sekä työn ja
tuotannon siirtymisenä euroalueen ulkopuolelle.
Virallisen propagandan mukaan euro kuitenkin on tuonut
vakautta.

Nyt Suomelle ja suomalaisille erittäin kalliiksi käyneen
politiikan tekijät sanovat, että markan paluu tulisi
kalliiksi. Tosiasiassa oma raha on välttämätön väline
oman talouden rakentamiseen ja hyvinvoinnin turvaamiseen.

Euron hyödyksi kerrotaan alhaiset korot ja vedotaan
1990-luvun alun laman aikaisiin korkeisiin korkoihin.
Kertomatta jää, että tuo lama johtui valmistautumisesta
EU-jäsenyyteen ja sen vaatimasta pääomasiirtojen
vapauttamisesta. Kun verrataan korkotasoa vv. 1960-1985,
olivat todelliset korot tuolloin yhtä alhaalla kuin
euroaikana.

EU:n ja euron epäonnistumisen yksi syy on siinä kenen
ehdoilla päätöksiä tehdään. Niitä tehdään suurteollisuuden
ja -sijoittajien ehdoilla. EU on suurten jäsenmaiden ja
suuryritysten johtama harvainvalta. Se ei ole rauhan ja
hyvinvoinnin tae vaan ruutitynnyri.

Koko nykyinen talousjärjestelmä on vakavassa kriisissä.
Perussyitä tähän ovat pääomasiirtojen vapauttaminen, joka
on johtanut ennennäkemättömään pääomien keskittymiseen ja
massiivinen velan määrä. Järjestelmä on kuin valtava
pyramidihuijaus, joka toimii niin kauan kun siihen syötetään
uutta rahaa. Tämä uusi raha on velkaa, jota voidaan maksaa
vain uudella velalla.

Velkaantuminen sisältää talouden jatkuvan kasvun vaatimuksen.
Kasvu on perustunut luonnonvarojen käytön jatkuvalle
lisäämiselle. Nyt luonnonvarojen kulutus ylittää niiden
uusiutumisen jo 50 prosentilla. Jatkuva kasvu velan ja
luonnonvarojen käytön lisäämisen kautta on umpikujassa. Edessä
on joko vapaaehtoinen tai pakollinen muutos.

Demokratian alennustila, nykyisen talousjärjestelmän kriisi
ja eurokriisi liittyvät toisiinsa. Niinpä kestävät ratkaisut
näihin kriiseihin liittyvät myös toisiinsa. Aitoa demokratiaa
on vahvistettava tavoitteena sitovat kansanäänestykset.
Valtioiden alistussuhteet harvainvaltaisiin rakenteisiin
on purettava. Valtiollinen itsenäisyys on syytä nähdä aidon
demokratian perustana.

Hyvinvoinnin turvaaminen ja talousjärjestelmän välttämätön
uudistaminen vaatii talouskasvun vaatimuksesta luopumista.
Työn ja tuotannon tulosten on ohjauduttava ihmisten
perustarpeiden tyydyttämiseen eikä keinottelutalouteen kuten
nyt tapahtuu. Pääomien siirtelyä tulee säädellä ja verottaa.

Suomi tarvitsee oman taloutensa ja hyvinvoinnin rakentamiseen
oman rahan ja valtiollisen itsenäisyyden. EU ja euro ovat
ongelmia. Ratkaisu on niistä eroaminen.