Kohti tasapainoa

Oheinen teksti on pitkä, mutta mielestäni edelleen riittävän ajankohtainen, vaikka se julkaistiin teoksessa "Itsenäisyys vaarassa" jo huhtikuussa 2005.

---------------------------------------------------------------

Oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan
itsenäisen elinkeino- ja aluepolitiikan avulla

Uuden elinkeinopolitiikan reunaehtoja

Kokonaiskuvan muodostaminen on tärkeää. On välttämätöntä. että meillä on kuva kokonaisuudesta, vaikka käsittelemme vain tiettyä osaa siitä. Yritän hahmotella suomalaisen yhteiskuntakehityksen, talouden ja elinkeinopolitiikan näkymiä. Ensiksi on syytä miettiä ympäröivää kehitystä.

Elinkeinoelämän nykytilaan ja tulevaisuuteen vaikuttavat monet erilaiset tekijät, joiden merkitystä ei useinkaan voida luotettavasti ennakoida.

Ennakoitavien tekijöiden lisäksi on ollut ja tulee olemaan yllätyksellisiä tapahtumia ja kehityskulkuja. Nykyisessä yhdennetyssä maailmantaloudessa vakavat paikalliset mullistukset heijastuvat nopeasti ympäri maailman.

Myönteisiä mahdollisia yllätystekijöitä on vaikeampi keksiä kuin kielteisiä. Viimeksi mainittuja voisivat olla tuhoisa maanjäristys USA:n tai Japanin suurkaupungissa tai vakava ydinvoimalaonnettomuus.

Ennakoitavia mahdollisia ja meneillään olevia mullistuksia on monenlaisia. Suuria ekologisia muutoksia ovat mm. ilmakehän muutokset, pohjavesien pilaantuminen ja viljelysten aavikoituminen. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus kasvaa sekä valtioiden välillä että niiden sisällä. Sosiaalinen romahdus lisää väkivallan uhkaa.

Maailmantalouden suistuminen epävakaaseen tilaan voisi johtua monesta yksittäisestä syystä. Neuvostoliiton luhistuminen oli jälkeenpäin ajatellen luonnollinen seuraus sen sisäisestä tilasta. Viime vaiheessa entisestä suurvallasta olivat jäljellä enää tyhjät kulissit. Niiden kaaduttua ei ehkä niinkään ihmetellä, miksi Neuvostoliitto luhistui, vaan sitä, miksi se pysyi niinkin kauan pystyssä. Kuitenkin vain hetkeä ennen suurvallan hajoamista kaikki näytti jatkuvan entisellään.

Onko mahdollista, että nykymallinen länsimainen talousjärjestelmä kokee samankaltaisen lopun kuin sosialistinen suunnitelmatalous teki? Miksi kapitalistinen talousjärjestelmä romahtaisi?

Kansainväliset osake- ja valuuttamarkkinat ovat käytännössä yhtä ympäri maailman. Alle kymmenen prosenttia maailman valuuttakaupasta liittyy tavaroiden ja palveluiden kauppaan. Suurin osa valuuttojen siirroista on keinottelua, nopeiden voittojen hakemista. Myös osakemarkkinoita hallitsee keinottelu.

Keinottelutalous on vakava ongelma monestakin syystä. Se imee pääomia, joita tarvittaisiin reaalitaloudessa, tarpeellisten hyödykkeiden tuottamisesta ja työpaikkojen luomisessa. Toiseksi keinottelutalous on itsessään epävakaa, koska se elää jatkuvan kasvun harhasta. Osakkeiden pörssikursseihin on laskettu odotukset yritysten tulevista voitoista. Kun nämä odotukset osoittautuvat vääriksi kupla puhkeaa. Kuplan puhjetessa häviävät ylioptimististen odotusten täyttämien pörssikurssien lisäksi mahdollisesti myös sijoitetut pääomat ja työpaikat.

Toimiva rahoitusjärjestelmä on tärkeä elinkeinoelämän kehittymiselle. Rahaa luodaan kolmella tavalla: Keskuspankit voivat ensiksikin painaa seteleitä ja toiseksi lyödä kolikoita. Kolmas tapa on pankkien lainananto. Henkilö A:lla on 100 markkaa ja hän tallettaa sen pankkitililleen. Pankki lainaa henkilölle B tuon 100 markkaa. Nyt sekä A:lla että B:llä on 100 markkaa. A voi koska tahansa käydä nostamassa tililtään tuon satasen. On syntynyt uutta rahaa.

Tällainen rahoitusjärjestelmä sisältää taloudellisen kasvun vaatimuksen, sillä velkaa ottanut B joutuu maksamaan pankille takaisin sekä tuon 100 markkaa että koron sille.

Käytännössä pankit ovat antaneet enemmän velkaa kuin niillä on talletuksia. Velkasaamisten turvana ovat vakuudet, jotka pankki on ottanut pantiksi velkaa vastaan. Vakuudet ovat esim. asuntoja, muita kiinteistöjä tai arvopapereita. Omaisuusarvojen romahtaminen olisi kohtalokasta sekä velallisille että pankeille. Velaksi elävässä USA:ssa oli v. 2002 huomattavia kulutusluottoja 61 prosentilla luottokortin haltijoista. Heidän keskimääräinen velkasaldonsa oli 12 000 dollaria keskikoron ollessa 16 prosenttia. Maksamattomia kulutusluottoja USA:ssa oli v. 2003 noin 1800 miljardia dollaria ja määrä on sen jälkeen kasvanut huomattavasti.
Vallitseva taloudellinen ajattelu näkee jatkuvan talouskasvun mahdollisena ja välttämättömänä. Kasvua pyritään turvaamaan monin keinoin. Virallinen totuus on, että
1. Talouskasvua ja työllisyyttä parannetaan tuottamalla ja kuluttamalla enemmän.
2. Kulutusta saadaan aikaan lisäämällä ostovoimaa eli käytettävissä olevia tuloja.
3. Ostovoimaa lisätään alentamalla verotusta.
4. Kulutus ja talouskasvu lisäävät hyvinvointia.

Edellä oleva päättely ontuu monessa kohtaa. Voidaan huomauttaa, että
1. Suurempi tuotanto saadaan helpoimmin aikaan automatisoimalla ja tehostamalla tuotantoa. Tämä lisää työttömyyttä eikä suinkaan työllisyyttä.
2. Hyvätuloisten veronalennukset eivät välttämättä lisää kulutusta vaan siirtyvät esim. osakesijoituksiin.
3. Sosiaalisesti ja taloudellisesti olisi hyödyllistä alentaa kaikkein pienituloisimpien verorasitusta.
4. Kokonaisverotuksen alentaminen heikentää valtion ja kuntien mahdollisuuksia huolehtia hyvinvoinnin kannalta tärkeistä peruspalveluista.
5. Maailmanlaajuisesti lisääntyvä kulutus on uhka hyvinvoinnille. Liika kulutus merkitsee luonnonvarojen ehtymistä, ympäristön saastumista, ilmaston muutosta ja sosiaalista räjähdystä osattomaksi jäävien keskuudessa. Kulutus ja hyvinvointi ovat yhteydessä tiettyyn määrään asti. Keskeinen haaste alkaneella vuosisadalla on löytää tasapaino ihmisen tarpeiden ja luonnon kestokyvyn välille.

Länsimaiden on vähennettävä raaka-aineiden kulutustaan huomattavasti, jotta köyhimmillä olisi mahdollisuus elintärkeiden perushankintojen tekemiseen ja meneillään oleva ihmisenkin kannalta tuhoisa luonnonympäristön tuhoutuminen loppuisi.

Bkt eli bruttokansantuote on monella tavalla väärä mittari hyvinvoinnin mittaamiseen. Esimerkiksi myrkyllisten aineiden ja aseiden tuotanto lisää bruttokansantuotetta. Sen sijaan esim. kotona tehtävä palkaton työ ei näy bkt-mittareissa. Kotityö on kuitenkin yksi eniten hyvinvointia luovista tekijöistä.

Todettakoon vielä, että voimakasta talouden kasvun aikaa elävässä Kiinassa työttömyys kaksinkertaistui vuonna 2003 samalla kun talouskasvu ylitti kymmenen prosentin vuosivauhdin.

Elinkeinopolitiikan nykytilaa ja haasteita on syytä tarkastella näistä lähtökohdista. Elinkeino- ja aluepolitiikka ovat osa harjoiteltavaa yhteiskuntapolitiikkaa. Ne eivät siis ole irrallisia, eikä niitä voida käytännössä ajatella erillään vallalla olevasta talouspolitiikasta.

Rakennemuutos tai -murros ovat termeinä kärsineet inflaation. Elämme kuitenkin todellista murrosaikaa, haluamme tai emme. Mitä paremmin olemme tietoisia niistä mahdollisuuksista ja uhkista, joita edessämme on, sitä paremmin voimme niihin valmistautua ja varautua. Alkanut vuosisata määritellään vielä moneen kertaan ja pätevimmin, kun se on päättynyt. Ehkä siitä kuitenkin tulee luopumisen vuosisata.

Tämä ei tarkoita, että elämä sadan vuoden päästä olisi jotenkin huonompaa kuin nyt. Päinvastoin. Jos ja kun joudumme luopumaan joistakin harhakäsityksistä ja tuhoisista toimintatavoista, mahdollistaa se todellisen inhimillisen hyvinvoinnin tuleville sukupolville.

Jos sen sijaan pyrimme jatkamaan nykymallista, kasvu-uralle seurauksista välittämättä pyrkivää politiikkaa, voimme olla varmoja, että elämä sadan vuoden kuluttua on huonompaa kuin nykyisin. Esimerkiksi riittänee kasvavan Kiinan autoistuminen. Vuonna 2002 Kiinassa oli 10 miljoonaa yksityisautoa. Vuonna 2015 siellä ennakoidaan olevan 150 miljoonaa autoa. Jos autojen määrä asukasta kohti olisi Kiinassa sama kuin USA:ssa, kasvaisi maailman autokanta yli kaksinkertaiseksi nykyisestä n. 500 miljoonasta autosta. Kiina ja Intia, joissa asuu yhteensä noin kolmannes maailman väestöstä, kuluttavat nykyisin kaikesta käytetystä energiasta yhteensä vain 13 prosenttia.

Nyt olisi aika tarttua tulevaisuuden kannalta tärkeimpiin haasteisiin. Niitä ovat ainakin ihmisarvoisen elämän turvaaminen kaikille, luonnonvarojen kulutuksen saattaminen kestävälle tasolle ja energiantuotannon muuttaminen uusiutuviin energialähteisiin perustuvaksi.

Historiassa on esimerkkejä siitä, kuinka elämänmenoon on tehty täyskäännös. Yleensä on ollut kysymys sotaan tai muihin kriiseihin valmistautumisesta. Tarvittaessa koko talouselämä on muutettu nopeasti palvelemaan sodan tarpeita. Maapallon ja ihmisen hyvinvoinnin pelastamiseksi tarvittaisiin nyt vastaava suunnanmuutos. On valitettavasti helppo yhtyä Worldwatch-instituutin perustajan Lester Brownin arvioon: "Voi olla, että tarvitaan useita dramaattisia tapahtumia ennen kuin ajattelutapa näissä asioissa muuttuu".


Kiihkokapitalismista kohti tervettä markkinataloutta

Elämme niin sanotussa vapaassa markkinataloudessa. Tämä vapaus on ketun vapautta kanatarhassa. Vapaan kilpailun nimissä suuryhtiöt ja -sijoittajat ovat ostaneet ja ostavat kehityskykyisimmät yritykset. Vapaata kilpailua lopetetaan psykologisesti taitavasti vapaan kilpailun nimissä.

Yritysten tavoitteena ei tietenkään ole, että kilpailua olisi paljon, vaan että sitä olisi mahdollisimman vähän. Yritysten tehtävä on huolehtia siitä, että ne toimivat kannattavasti. Niiden on siis pidettävä huolta omista eduistaan. Se on hyväksyttävää. Mutta se ei ole hyväksyttävää, että poliittiset päätöksentekijät luovuttavat yhteiskunnallisen kehityksen ohjauksen suuryritysten tai -sijoittajien käsiin. Näin on kuitenkin tapahtunut. Pääomien liikkeiden vapauttaminen on siitä hyvä esimerkki.

Euroopan Unioni on demokratian vastainen valtiorakennelma, jonka tärkeimpiä taustavaikuttajia ovat suuryritysten edustajat ja suurten pääomien omistajat. Heidän kädenjälkensä näkyy Unionin lainsäädännössä. Vaikka jotkut väittävät EU:n olevan vastapaino markkinavoimille, se on todellisuudessa markkinoiden vallan ilmenemismuoto Euroopassa.

Rahan vallasta on seurannut demokratian rappio. Demokratia on muuttunut näennäiseksi ja näennäisdemokratiasta on tullut rahan pikku apulainen. Tämän rappiokehityksen katkaiseminen on välttämätöntä, jotta vältetään muuten edessä oleva yhteiskunnallisten jännitteiden purkautuminen väkivaltana. Kysymys on demokratian ja harvainvallan välisestä taistelusta.

Kahlitsemattoman kapitalismin liikevoima on niin suuri, että sen pysäyttäminen näyttää mahdottomalta. USA:n tai EU:n toimin kapitalismia ei kahlita, koska kapitalismi on päinvastoin kahlinnut nämä suurvallat.

On syytä myös torjua väite, että ns. globalisaatio hyödyttäisi kehitysmaita. Pääomien liikkuessa vapaasti toteutuu suhteellisen edun sijasta absoluuttinen etu. Pääomat hakeutuvat sinne, missä ne parhaiten tuottavat. Ne eivät jää hyödyttämään paikallisia yhteisöjä. Pääomalta puuttuvat isänmaa ja moraali.

"Säätäkää edes pääomaliikkeiden vero", kirjoitti Suomen valtalehden taloustoimittaja vuonna 1998. Hänen mukaansa tällainen vero edellyttäisi maailmanlaajuista sopimusta. Lienee kuitenkin niin, että pääomien liikkeisiin voidaan puuttua parhaiten sillä tasolla, missä demokratia voi parhaiten toimia, siis kansallisella tasolla.

On mahdollista ja jopa todennäköistä, että nykyisen kapitalismin sisäiset heikkoudet kriisiyttävät sen ja romahdus tapahtuu tavalla tai toisella.

Kun tiedämme olevamme uppoavassa laivassa, on parasta siirtyä pienempiin veneisiin. Tämä pätee sekä EU:hun että globaaliin ryöstökapitalismiin.

Nykyisenlaisen kapitalismin todellinen vaihtoehto on terve markkinatalous. Sitä ohjataan siten, että talous palvelee ihmistä eikä päinvastoin. On selvää, että pääomien liikkeitä täytyy säännellä.

Terveen markkinatalouden on myös täytettävä seuraavia ehtoja: Markkinoilla on oltava riittävän monta ostajaa ja myyjää, jotta kilpailu ja hinnanmuodostus olisivat aitoja. Lisäksi kaikki kustannukset on sisällytettävä hintoihin. Toisin sanoen, kustannuksia ei saa siirtää veronmaksajien tai tulevien sukupolvien maksettaviksi.

Surullinen esimerkki kustannusten siirtämisestä tuleville sukupolville on nykyinen energiapolitiikka. Fossiilisten polttoaineiden, siis öljyn, maakaasun ja kivihiilen korvaamiseen on jo olemassa tekniikkaa, joka hyödyntää uusiutuvia luonnonvaroja. Laajamittainen uuden tekniikan käyttöönotto kuitenkin siirtyy, koska se "tulee liian kalliiksi".

Nykyiset energian hinnat ovat pahasti vääristyneitä, koska ne eivät sisällä energian tuotannon kaikkia kustannuksia. Tämä pätee erityisesti ydinvoiman tuotantoon. Jos sen kustannuksiin laskettaisiin varautuminen suurimpiin riskeihin, ydinvoiman hinta olisi monikymmenkertainen nykyiseen verrattuna. Silloin ydinenergiaa ei tuotettaisi, vaan käytettäisiin halvempia - ja riskittömämpiä uusiutuvia energialähteitä.

Mihin nykyinen lyhytnäköinen energiapolitiikka johtaa muutaman kymmenen vuoden kuluessa? Palveleeko se tänään yleistä etua?


EU-politiikka merkitsee pääomien ja vallan keskittämistä

Se, kuka tekee elinkeino- ja aluepolitiikkaa ja kenen ehdoilla niitä tehdään, on oleellista. EU-politiikka, jota Suomessakin nyt noudatetaan, toimii lähinnä suuryritysten ehdoilla. EU:n talouspolitiikka ja noudatettu ns. vapaan kilpailun oppi merkitsevät pääomien keskittymistä.

Tärkeä EU:n painopistealue on ollut tavaran liikkumisen helpottaminen. Valtaväylien rakentamiseen on sijoitettu miljardeja lähinnä veronmaksajien varoja. Tässäkin on toteutettu ERT-ryhmän aloitetta. Tämä eurooppalaisten suuryhtiöitten johtajien muodostama järjestö, European Round Table of Industrialists, määritteli v. 1993 perustetun Euroopan Unionin keskeiseksi toimintaperiaatteeksi pääomien, tavaroiden, palvelujen ja työvoiman vapaan liikkumisen.

Tavaran vapaan liikkumisen seurauksia ovat mm. ristikkäiskauppa eli samanlaisten tavaroiden kuljettaminen edestakaisin, energian kulutuksen kasvu, tuotannon keskittyminen suuriin yksiköihin ja se, että tieto tuotteiden alkuperästä häviää. Ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin kannalta seuraukset ovat huonoja.

Tavaratuotannossa tutuksi tullut samanaikainen tuotannon kasvu ja työpaikkojen vähentäminen ovat todellisuutta myös palvelutuotannossa. Pankit, vakuutusyhtiöt ja mm. puhelinoperaattorit keskittävät palvelujaan ja siirtävät niitä asiakkaiden itsensä tehtäviksi automaateissa ja internetissä.

Perustuslaki tekee EU:sta oikeushenkilön, käytännössä valtion, joka voi solmia kansainvälisiä sopimuksia, jotka sitovat Unionin jäsenmaita. Näin esim. Maailman kauppajärjestössä, WTO:ssa, Suomenkin puolesta ääntä käyttää EU:n edustaja.

Pääomien ja vallan keskittyminen tulee EU:ssa jatkumaan. Maksajaksi joutuu kansalaisten enemmistö. Suomen osalta jäsenyyden nettomaksut kasvavat nykyisestä n. miljardin markan, 170 miljoonan euron, vuositasosta arviolta 5-6 miljardiin markkaan eli noin miljardiin euroon vuodessa. Tämän lisäksi Suomi joutuu maksamaan keräämänsä tullitulot, noin miljardi markkaa, lähes 170 miljoonaa euroa, vuodessa EU:n kassaan.

EU:n perustuslain tärkeä merkitys elinkeinoelämän kannalta on siinä, että se takaa suuryhtiöiden etuoikeutetun aseman säilymisen.

Kilpailuttaminen tullaan ulottamaan yhä laajemmalle julkisiin palveluihin. On selvää, että monikansallisilla yrityksillä on parhaat edellytykset ostaa kehittyviä palvelualojen yrityksiä ja tuoda omat koetellut toimintamallinsa avautuville uusille markkinoille. Kun näin tapahtuu, se merkitsee taas yhtä uutta suoneniskua, jolla suomalaisen työn tuloksia viedään pois maasta.

Huomattava osa kannattavimmista suomalaisista yrityksistä on maamme EU:hun liittämisen jälkeen myyty ulkomaille. Tunnettu tosiasia on, että Helsingin pörssissä noteeratuista osakkeista 75 prosenttia ja Nokian omistuksesta yli 90 prosenttia on ulkomaisessa omistuksessa. Muita yrityksiä ja tuotemerkkejä, joiden omistuksesta yli puolet on ulkomaisissa käsissä ovat mm. UPM, Amer, Tamro, Tieto-Enator, Rapala, Instrumentarium, Valtra, Sisu-Diesel, Hackman, Havi, Tunturi, Leaf, Vaasan & Vaasan, Telia-Sonera, Nordea, Tammi, Upo, Scandic-hotellit, Strömberg, Stora-Enso, Hartwall ja Sinebrychoff.

Yrityksen omistaja päättää omistuksensa kohtalosta. Suomalaisen poliittisen "eliitin" rappiosta kertoo se, että Suomen kansan omistamia valtion yhtiöitä on myyty vieläpä alehintaan ulkomaisille sijoittajille.

Suuret suomalaiset teollisuusyritykset ovat siirtäneet runsaasti työpaikkojaan ulkomaille. Maassamme toimivien 15 suurimman teollisuusyrityksen kotimaan työpaikat vähentyivät 6000:lla vuosina 2000-2003. Samaan aikaan näiden yritysten työntekijöiden määrä ulkomailla on lisääntynyt 16 000 henkilöllä. Niinpä enää kolmannes suurteollisuuden työpaikoista on kotimaassa. Kaikkiaan nämä yhtiöt työllistävät noin 300 000 työntekijää. Työllisten määrän muutokset eri toimialoilla kertovat yhteiskunnan ja elinkeinorakenteen kehityksestä. Selkeimmät muutokset Suomessa vv. 1980-2000 olivat alkutuotannon työpaikkojen pudotus 350 000:sta 140 000:een ja julkisten palvelujen työpaikkojen lisäys runsaasta 500 000:sta yli 800 000:een. Teollisuuden työpaikat vähenivät samaan aikaan vajaasta 650 000:sta alle 500 000:n. Rahoitusalan työllisten määrä kasvoi vajaasta 200 000:sta 300 000:een. Kaupan alalla työllisyys pysyi noin 350 000:ssa. Rakennustoiminnassa se laski lievästi noin 150 000:een. 1990-luvun alun laman aikana työllisten määrä väheni maassamme kaikilla toimialoilla. Tätä merkittävämpi havainto on, että teollisuudessa ja rakentamisessa työllisten määrä ei ole vieläkään saavuttanut 1980-luvun tasoa vaikka tuotannon arvo on kasvanut moninkertaiseksi.

Todellinen työttömien määrä, työministeriön ilmoittama ns. laaja työttömyys, oli Suomessa vielä v. 2004 yli 400 000 henkilöä. Se on lähes kaksinkertainen virallisiin työttömyyslukuihin verrattuna.

Työttömyyttä ei ratkaista veronalennuspolitiikalla. Tarvitaan uutta ajattelua ja uutta politiikkaa. Ennen kaikkea on tunnustettava seuraavat tosiasiat:
1. Pääomien vapaa liikkuminen ja keskittäminen estävät kestävän talous- ja työllisyyspolitiikan.
2. Tuotannon ja talouden kasvu ei ratkaise työttömyysongelmaa.
Itsenäisyyspuolue esittää ohjelmassaan useita keinoja, joilla työllisyyttä ja hyvinvointia voidaan maassamme lisätä. Näitä ovat muun muassa pääomien liikkeiden sääntely, perustulojärjestelmän luominen, pienimpien tulojen verovapaus myös kunnallisverotuksessa ja arvonlisäverovelvollisuuden alarajan nostaminen 500 000 markkaan. Lisäksi Itsenäisyyspuolue esittää, että työllistämistä ehkäisevät työnantajan kannalta kohtuuttomat työn sivukulut on poistettava, ja että vastaavat verotulot on kerättävä tuotannon perusteella.

Tällainen uudistus olisi todella merkittävä parannus työllisyyden puolesta. Se siirtäisi maksurasitusta työvaltaisilta aloilta automatisoituun tuotantoon ja madaltaisi työllistämiskynnystä ratkaisevasti heikentämättä työntekijöiden asemaa. Se, että tällaisesta ehdotuksesta ei haluta edes keskustella julkisuudessa, kertoo siitä, että maamme vallanpitäjät ovat suuryritysten asialla.


Suomi tarvitsee oman aluepolitiikan

Suomen nousun alkamisen kehitysmaasta hyvinvointiyhteiskunnaksi teki mahdolliseksi autonominen asema Venäjän yhteydessä ja 1860-luvulla saatu oma raha, Suomen markka. Oma raha merkitsi mahdollisuutta oman kansantalouden rakentamiseen. Itsenäistymisen jälkeen oma lainsäädäntövalta mahdollisti koko maan kehittämisen. Kun kansan työn tulokset jäivät hyödyttämään maata, hyvinvointi lisääntyi.

Mahdollisuuden lisäksi tarvitaan myös tahtoa ja kykyä. Nämä puuttuivat niiltä kotimaisilta vallanpitäjiltä, jotka veivät Suomen EU:n alamaisuuteen.

EU:ssa Suomella ei saa olla omaa aluepolitiikkaa, vaan jäsenmaat toteuttavat Unionin aluepoliittisia ohjelmia. Erilaisten rahoitusohjelmien kautta Suomi saa takaisin osan, tulevaisuudessa yhä pienemmän osan, EU:lle vuosittain suorittamistaan maksuista.

Toteutetun EU-mallisen aluepolitiikan tuloksista saa hyvän kuvan Tampereen yliopiston kunnallistieteen laitoksen tutkijoiden (V. Karhu, M. Kauppinen ja A. Viitasaari) v. 2003 tekemästä selvityksestä, "Ohjelmaperusteisen aluepolitiikan merkitys alueellisen kehityksen tasapainottajana", joka sisältyy valtion tilintarkastajien kertomukseen vuodelta 2002.

Selvitys kertoo, että ohjelmakaudella 1995-1999 Suomessa toteutettiin noin 30 000 EU-hanketta, joilla pyrittiin mm. monipuolistamaan alueiden elinkeinorakennetta ja parantamaan niiden kilpailukykyä kehittämällä osaamista ja yritystoimintaa, edistämällä työllistyvyyttä ja työllisyyttä sekä estämällä syrjäytymistä. Rahaa hankkeisiin käytettiin lähes 5,5 miljardia euroa eli lähes 33 miljardia markkaa. Tästä EU maksoi (suomalaisilta kerättyä rahaa) 1,3 miljardia eli vajaan neljänneksen, valtio 1,4 miljardia ja kunnat 0,4 miljardia euroa. Loppurahoitus tuli yksityisiltä tahoilta.

Selvityksessä todetaan, että "Kaikista case-kunnista ja TE-keskuksista yli 80% katsoi, että maakunnan taloudelliseen kehitykseen on pystytty vaikuttamaan melko vähän tai vähän". Vastaajien perusteluissa korostettiin sitä, että talouskehitys oli ollut aluepolitiikasta riippumatonta.

Aluepolitiikka EU:ssa on käytännössä ollut kosmetiikkaa, puuterin levittämistä Suomi-neidon kalpeneville kasvoille. Kasvukeskusten tukemisella on väitetty olevan heijastusvaikutuksia, jotka "säteilevät" hyvinvointia niiden ympärille. Mitään todellisuuspohjaa ei tällaisilla väitteillä ole.

Ongelmat sekä tyhjenevillä muuttotappioalueille että kasvukeskuksissa ovat lisääntyneet. Edellisissä palvelut ovat vajaakäytössä ja jälkimmäisissä palvelujen tarvetta on ollut vaikea täyttää.

Omista rahoistamme kerätyt aluetuet eivät korvaa esim. sitä, että pääomat pakenevat Suomesta. Pelkästään vuonna 2002 pääomia vietiin 98 miljardia markkaa enemmän kuin tänne tuotiin. Summa on lähes puolet valtion budjetista.

Luontaisten elinmahdollisuuksien, kuten maatalouden perheviljelmien alasajo on näivettänyt haja-asutusalueita. Maatilojen määrä on EU-aikana romahtanut runsaasta noin 115 00:sta noin 70 000 tilaan.

Keväällä 2004 alkoivat neuvottelut Unionin aluetuista vuosille 2007-2013. EU:n laajennuttua tuolloin kymmenellä uudella jäsenmaalla Suomen mikään alue ei ole oikeutettu korkeimman aluetuen saajaksi, vaikka Suomen poliittinen johto on perustellut tukitarvetta vaikeilla ilmasto-oloilla ja pitkillä välimatkoilla. Korkeimmat aluetuen ehtona on, että alueen bruttokansantuote on alle 75 prosenttia Unionin keskiarvosta.

Aluetukien uudistamiseen vaikuttaa sekä uusien köyhien jäsenmaiden mukaantulo Unioniin että suurimpien nettomaksajien haluttomuus maksaa entistä enemmän EU:n kassaan. Ruotsi on ilmoittanut, että se haluaa huomattavasti supistaa EU:n budjettia ja ajaa rikkaiden maiden aluetuet kokonaan alas.

EU:n lainsäädäntö kieltää kaupan esteet. Paikallisen työllisyyden turvaaminen ei riitä perusteeksi, kun kunnat valitsevat tarjouskilpailussa paikallisen ja muusta EU-maasta tulevan tarjouksen välillä. Alkuperämerkinnät on myös poistettu kilpailun esteinä. Tuontia korvaavaa tuotantoa ei saa EU-säännösten mukaan pystyttää valtion varoin.

Vaihtoehto EU:n sanelemalle aluepolitiikalle on luonnollisesti itsenäinen, kotimaisista lähtökohdista rakentuva aluepolitiikka. Se on mahdollista vain EU:n ulkopuolella.

Kaikkea tuhottua ei voi korjata eikä menneisyyteen voi palata. Lähtökohdat ovat Suomessa kuitenkin monessa suhteessa hyvät. Meillä on paljon puhdasta tilaa, yhteisvastuun perinne, kokemusta kansanvallasta ja riittävästi sekä inhimillistä että taloudellista pääomaa hyvän tulevaisuuden rakentamiseen.

Ehkä tärkeämpää kuin tarvittavan uuden politiikan tarkka määrittely, on löytää oikea suunta nykyisen umpikujapolitiikan tilalle. Kun meillä on toivottu ja selkeä päämäärä ja olemme oikealla tiellä, selviämme raskaastakin matkasta, joka kaiken lisäksi on huomattavasti helpompi kestää kuin nykysuuntauksen jatkaminen. Suunnan tulee olla kohti oikeudenmukaisempaa, sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävää tulevaisuutta.