Kohti tasapainoa

Vuonna 1990 Suomessa tehtiin 4,5 miljardia työtuntia. V. 2000 tehtyjen työtuntien määrä oli pudonnut 4 miljardiin. Viimeisimmät tilastotiedot kertovat, että v. 2007 työtunteja tehtiin noin 3,5 miljardia.

Työntuntien määrä on siis vähentynyt merkittävästi kuluvalla vuosikymmenellä ennen nykyisen laman alkamista. Samaan aikaan työttömyys on alentunut ja kokonaistuotanto merkittävästi kasvanut.

Työttömyyden aleneminen on ollut mahdollista mm. siksi, että pätkätyöt ja osa-aikaiset työsuhteet ovat yleistyneet. Työttömyystilastoja ovat kaunistaneet mm. työllisyyskoulutukset ja tukityöllistäminen. Työllisten kirjoissa olevien, mutta pienten tulojen varassa elävien ihmisten määrä on huomattavasti kasvanut.

Kokonaistuotanto – tuo kuuluisa BKT – on yli kaksinkertaistunut viime laman jälkeen.
BKT on kasvanut mm. siksi, että ihmistyötä on yhä enemmän korvattu koneilla, automaatiolla. Samalla tehdyt ihmistyötunnit ovat ymmärrettävästi vähentyneet.

Nyt uuden ja suuren laman tullen kokonaistuotanto laskee. Tai toisinpäin sanottuna: Kokonaistuotannon lasku tarkoittaa lamaa. Samalla vähenevät työpaikat ja tehdyt työtunnit.

Yksi huomionarvoinen seikka työn ja tuotannon suhteessa on niiden erkaantuminen toisistaan. Työn määrä – siis työtuntien määrä – vähenee riippumatta siitä kasvaako vaiko väheneekö kokonaistuotanto.

Tästä pitäisi puhua. Vai pitääkö siitä edelleen vaieta siksi, että vaikeneminen hyödyttää niitä, jotka eniten hyötyvät tuotannon tehostamisesta ja keskittämisestä?

Eikö johtopäätöksenä työn ja tuotannon erkaantumisesta toisistaan tulisi olla, että kokonaistuotanto ei saa olla määräävä mittari, kun tavoitellaan ihmisten hyvinvointia?
Eikö kokonaisuutta pitäisi katsoa ihmisten eikä yhtiövallan näkökulmasta?
Eikö elvytys tulisi kohdistaa ihmisiin eikä niihin rakenteisiin, jotka ovat nykyisen tilanteen aiheuttaneet?

Meneillään on talousjärjestelmän kriisi. Eikö pitäisi miettiä järjestelmän uudistamista?
Emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samoin kuin silloin kun loimme niitä.