Kansainvälinen talouskriisi on samalla nykymuotoisen läntisen
talousjärjestelmän kriisi ja ehkä konkurssi. Nykyinen tilanne herättää vakavia
kysymyksiä sekä menneestä että ennen kaikkea tulevaisuuden vaihtoehdoista.
Suuria talousromahduksia on koettu ennenkin. Samat käyttäytymismallit ovat
toistuneet. Tunnetun taloustieteilijän John Kenneth Galbrightin sanoin
”finanssinerous edeltää romahdusta”. Jotakin on kuitenkin toisin kuin koskaan
ennen. Koskaan aiemmin eivät maailman valuutta- ja osakemarkkinat ole olleet
niin laajasti yhdentyneet kuin juuri nyt. Tämä tilanne on myös ilmeinen kriisin
syy.
kysymyksiä sekä menneestä että ennen kaikkea tulevaisuuden vaihtoehdoista.
Suuria talousromahduksia on koettu ennenkin. Samat käyttäytymismallit ovat
toistuneet. Tunnetun taloustieteilijän John Kenneth Galbrightin sanoin
”finanssinerous edeltää romahdusta”. Jotakin on kuitenkin toisin kuin koskaan
ennen. Koskaan aiemmin eivät maailman valuutta- ja osakemarkkinat ole olleet
niin laajasti yhdentyneet kuin juuri nyt. Tämä tilanne on myös ilmeinen kriisin
syy.
Alle kymmenen prosenttia maailman valuuttakaupasta on viime vuosina liittynyt
tavaroiden tai palvelujen kauppaan. Suurin osa valuuttojen siirroista on ollut
keinottelua, nopeiden voittojen hakemista. Myös osakemarkkinoita on hallinnut
keinottelu, joka on niin luonnollista, että monet toimijat kutsuvat itseään
”pelureiksi” markkinoilla. Pelureilla on ollut töitä, kun maailman
johdannaismarkkinat ovat kasvaneet nollasta arviolta 60 000 - 1 000 000 miljardiin
(1 000 000 000 000 000) dollariin kymmenessä vuodessa.
Keinottelutalous on itsessään epävakaa, koska se elää jatkuvan kasvun harhasta.
Osakkeiden pörssikursseihin on laskettu odotukset yritysten tulevista
voitoista. Kun nämä odotukset osoittautuvat vääriksi, kupla puhkeaa. Kuplan
puhjetessa häviävät ylioptimististen odotusten täyttämien pörssikurssien
lisäksi mahdollisesti myös sijoitetut pääomat ja työpaikat.
Finanssikriisi ratkeaa tavalla tai toisella, joko nykyisenlaisen tai suuremman
romahduksen jälkeen. Taustalla on kuitenkin ongelma, joka on paljon suurempi,
kuin se, mistä julkisuudessa nyt keskustellaan.
Taloutta ja yhteiskuntia rakennetaan yhä sen varaan, että aineellinen kulutus
kasvaa jatkuvasti. Tämä on sekä kestämätöntä että mahdotonta. Ihmiset
kuluttavat nyt n. 1,4 kertaisesti sen, mitä maapallo tuottaa. On ilmiselvää,
että näin ei voida jatkaa kovin pitkään. Ja mitä pidemmälle jatketaan, sen
vaikeammassa tilanteessa ollaan.
Olemme kasvaneet ja tottuneet ajatukseen, että kasvava kulutus on yhteydessä
hyvinvointiin. Ajatus on ymmärrettävä, koska se on hyvin kauan vastannut
todellisuutta ja pätee yhä köyhimpien kohdalla. Olemme kuitenkin jo jonkin
aikaa olleet tilanteessa, jossa on välttämätöntä ymmärtää, että hyvinvoinnin
pelastaminen vaatii aineellisen kulutuksen vähentämistä.
Rikkaiden maiden on vähennettävä raaka-aineiden kulutustaan huomattavasti, jotta
köyhimmillä olisi mahdollisuus elintärkeiden perushankintojen tekemiseen ja
meneillään oleva ihmisenkin kannalta tuhoisa luonnonympäristön tuhoutuminen
loppuisi. Meneillään ovat tiettävästi suurin eläinten sukupuuttoaalto
miljooniin vuosiin, kalakantojen häviäminen, viljelymaan laaja tuhoutuminen,
metsien hävittäminen, vesistöjen myrkyttyminen ja ympäristön kemikalisoituminen.
Nämä ovat ihmisen toiminnan seurausta ja jääneet sinänsä tärkeän
ilmastonmuutoskeskustelun varjoon. Tilannetta pahentaa vielä se, että maapallon
väestö kasvanee lähivuosikymmeninä nykyisestä vielä n. 50 prosenttia yhdeksään
miljardiin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan asia on vaikea ratkaistavaksi.
Ensimmäinen askel on tunnustaa tosiasiat. Se lienee kaikkein vaikeinta.
Kulutuksen lisäämisen itseisarvosta luopuminen johtaa nimittäin siihen, että
koko taloudellinen ja yhteiskunnallinen oppirakennelma on uusittava.
Kasvun sijaan tarvitsemme tasapainoa, markkinaliberalismin sijaan talouden ja
pääomien liikkeiden sääntelyä, vientivetoisuuden sijaan omavaraisuutta.
Parhaassakin tapauksessa jää vakavia ongelmia, kuten hyvinvointipalvelujen
riittävän rahoituksen turvaaminen.
Lienee selvää, että tasapainoista yhteiskuntaa ei voida rakentaa suuryritysten
ehdoilla. Yhtä selvää on, että yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta
huolehtiminen tulee keskeiseksi. Heikoimmassa asemassa olevien ihmisten
asemaa ei ole varaa huonontaa.
Vaihtoehdot voidaan kärjistäen jakaa kahteen. Luopuminen aineellisen kulutuksen
kasvuun nojaavasta kestämättömästä ajattelusta tapahtuu joko vapaaehtoisesti
tai silmät avaavan pakon edessä. Valitettavasti jälkimmäinen vaihtoehto näyttää
todennäköisemmältä kun ajatellaan laajempaa muutosta. Valtioiden ja blokkien
välinen voimapolitiikka ja suuryritysten johtava rooli esim. EU:n ja USA:n
politiikassa jarruttavat luopumista siitä, mikä on kestämätöntä.
Ongelma koskettaa koko maapalloa ja niin tulee ratkaisunkin tehdä. Joidenkin
on kuitenkin oltava edelläkävijöitä. Lienee selvää, että nykyisen kriisin
kansainväliset taustavoimat eivät ole ensimmäisinä liputtamassa tarvittava
muutoksen puolesta. Tasapainoisen kehityksen muotoiluun tarvitaan lähellä
kansalaisia olevia toimijoita. Demokratian toteutuminen tekee kriisin
ratkaisemisen mahdolliseksi. Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan mitä
suurimmassa määrin. Yhteistyötä voivat tehdä sellaiset toimijat, jotka
päättävät omista asioistaan. Tasapainon etsimisessä ovat edelläkävijöitä
olleet kansalaisliikkeet. Niillä on paljon annettavaa.
On lohdullista ja vapauttavaa tietää, että aineellisen kulutuksen yhteys
onnellisuuteen on rajallinen. Laajoissa tutkimuksissa on tullut selville, että
sen jälkeen, kun perustarpeet on tyydytetty, ei aineellisen kulutuksen
lisääminen lisää onnellisuutta. Kulutuksen vähentäminen voi kuulostaa
utopistiselta kasvu-uskon keskellä, mutta hyvin monille ihmisille tarvittavan
muutoksen välttämättömyys on jo selvillä ja sekä luonnollinen että iloinen
asia.
Kysymys kulutuksen vähentämisestä ei ole ideologinen sen enempää kuin on
vakava sairaus yksittäisen ihmisen kohdalla. Kysymys on selviytymisestä. Jos
ja kun luopuminen tuhoisasta käyttäytymisestä voi tuoda käänteen parempaan,
totta kai siihen tartutaan. Ensin on tunnustettava, että tauti on olemassa. Sitten
on löydettävissä tasapaino ihmisen ja ympäristön välille.
(Kirjoitus on julkaistu Vapaa Suomi -lehdessä 9-10/2008)
tavaroiden tai palvelujen kauppaan. Suurin osa valuuttojen siirroista on ollut
keinottelua, nopeiden voittojen hakemista. Myös osakemarkkinoita on hallinnut
keinottelu, joka on niin luonnollista, että monet toimijat kutsuvat itseään
”pelureiksi” markkinoilla. Pelureilla on ollut töitä, kun maailman
johdannaismarkkinat ovat kasvaneet nollasta arviolta 60 000 - 1 000 000 miljardiin
(1 000 000 000 000 000) dollariin kymmenessä vuodessa.
Keinottelutalous on itsessään epävakaa, koska se elää jatkuvan kasvun harhasta.
Osakkeiden pörssikursseihin on laskettu odotukset yritysten tulevista
voitoista. Kun nämä odotukset osoittautuvat vääriksi, kupla puhkeaa. Kuplan
puhjetessa häviävät ylioptimististen odotusten täyttämien pörssikurssien
lisäksi mahdollisesti myös sijoitetut pääomat ja työpaikat.
Finanssikriisi ratkeaa tavalla tai toisella, joko nykyisenlaisen tai suuremman
romahduksen jälkeen. Taustalla on kuitenkin ongelma, joka on paljon suurempi,
kuin se, mistä julkisuudessa nyt keskustellaan.
Taloutta ja yhteiskuntia rakennetaan yhä sen varaan, että aineellinen kulutus
kasvaa jatkuvasti. Tämä on sekä kestämätöntä että mahdotonta. Ihmiset
kuluttavat nyt n. 1,4 kertaisesti sen, mitä maapallo tuottaa. On ilmiselvää,
että näin ei voida jatkaa kovin pitkään. Ja mitä pidemmälle jatketaan, sen
vaikeammassa tilanteessa ollaan.
Olemme kasvaneet ja tottuneet ajatukseen, että kasvava kulutus on yhteydessä
hyvinvointiin. Ajatus on ymmärrettävä, koska se on hyvin kauan vastannut
todellisuutta ja pätee yhä köyhimpien kohdalla. Olemme kuitenkin jo jonkin
aikaa olleet tilanteessa, jossa on välttämätöntä ymmärtää, että hyvinvoinnin
pelastaminen vaatii aineellisen kulutuksen vähentämistä.
Rikkaiden maiden on vähennettävä raaka-aineiden kulutustaan huomattavasti, jotta
köyhimmillä olisi mahdollisuus elintärkeiden perushankintojen tekemiseen ja
meneillään oleva ihmisenkin kannalta tuhoisa luonnonympäristön tuhoutuminen
loppuisi. Meneillään ovat tiettävästi suurin eläinten sukupuuttoaalto
miljooniin vuosiin, kalakantojen häviäminen, viljelymaan laaja tuhoutuminen,
metsien hävittäminen, vesistöjen myrkyttyminen ja ympäristön kemikalisoituminen.
Nämä ovat ihmisen toiminnan seurausta ja jääneet sinänsä tärkeän
ilmastonmuutoskeskustelun varjoon. Tilannetta pahentaa vielä se, että maapallon
väestö kasvanee lähivuosikymmeninä nykyisestä vielä n. 50 prosenttia yhdeksään
miljardiin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan asia on vaikea ratkaistavaksi.
Ensimmäinen askel on tunnustaa tosiasiat. Se lienee kaikkein vaikeinta.
Kulutuksen lisäämisen itseisarvosta luopuminen johtaa nimittäin siihen, että
koko taloudellinen ja yhteiskunnallinen oppirakennelma on uusittava.
Kasvun sijaan tarvitsemme tasapainoa, markkinaliberalismin sijaan talouden ja
pääomien liikkeiden sääntelyä, vientivetoisuuden sijaan omavaraisuutta.
Parhaassakin tapauksessa jää vakavia ongelmia, kuten hyvinvointipalvelujen
riittävän rahoituksen turvaaminen.
Lienee selvää, että tasapainoista yhteiskuntaa ei voida rakentaa suuryritysten
ehdoilla. Yhtä selvää on, että yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta
huolehtiminen tulee keskeiseksi. Heikoimmassa asemassa olevien ihmisten
asemaa ei ole varaa huonontaa.
Vaihtoehdot voidaan kärjistäen jakaa kahteen. Luopuminen aineellisen kulutuksen
kasvuun nojaavasta kestämättömästä ajattelusta tapahtuu joko vapaaehtoisesti
tai silmät avaavan pakon edessä. Valitettavasti jälkimmäinen vaihtoehto näyttää
todennäköisemmältä kun ajatellaan laajempaa muutosta. Valtioiden ja blokkien
välinen voimapolitiikka ja suuryritysten johtava rooli esim. EU:n ja USA:n
politiikassa jarruttavat luopumista siitä, mikä on kestämätöntä.
Ongelma koskettaa koko maapalloa ja niin tulee ratkaisunkin tehdä. Joidenkin
on kuitenkin oltava edelläkävijöitä. Lienee selvää, että nykyisen kriisin
kansainväliset taustavoimat eivät ole ensimmäisinä liputtamassa tarvittava
muutoksen puolesta. Tasapainoisen kehityksen muotoiluun tarvitaan lähellä
kansalaisia olevia toimijoita. Demokratian toteutuminen tekee kriisin
ratkaisemisen mahdolliseksi. Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan mitä
suurimmassa määrin. Yhteistyötä voivat tehdä sellaiset toimijat, jotka
päättävät omista asioistaan. Tasapainon etsimisessä ovat edelläkävijöitä
olleet kansalaisliikkeet. Niillä on paljon annettavaa.
On lohdullista ja vapauttavaa tietää, että aineellisen kulutuksen yhteys
onnellisuuteen on rajallinen. Laajoissa tutkimuksissa on tullut selville, että
sen jälkeen, kun perustarpeet on tyydytetty, ei aineellisen kulutuksen
lisääminen lisää onnellisuutta. Kulutuksen vähentäminen voi kuulostaa
utopistiselta kasvu-uskon keskellä, mutta hyvin monille ihmisille tarvittavan
muutoksen välttämättömyys on jo selvillä ja sekä luonnollinen että iloinen
asia.
Kysymys kulutuksen vähentämisestä ei ole ideologinen sen enempää kuin on
vakava sairaus yksittäisen ihmisen kohdalla. Kysymys on selviytymisestä. Jos
ja kun luopuminen tuhoisasta käyttäytymisestä voi tuoda käänteen parempaan,
totta kai siihen tartutaan. Ensin on tunnustettava, että tauti on olemassa. Sitten
on löydettävissä tasapaino ihmisen ja ympäristön välille.
(Kirjoitus on julkaistu Vapaa Suomi -lehdessä 9-10/2008)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti